Maine ja mammona

Kuinka paljon tuntematon artisti tienaa musiikillaan? Onko laulujen ja levyjen tekeminen vain mukavan leppoisa harrastus? Kuinka paljon ihmisiä ylipäätään kiinnostaa vähemmän tunnettujen tekijöiden musiikki, tai heidän seuraaminen somessa?

Musiikista on tullut ihmisille viihdettä josta ei tarvitse (haluta) maksaa. Levyjä ei osteta, koska kaiken saa nykyään ilmaiseksi netistä. Harva muusikko pääsee nauttimaan teosto- tai gramex-korvauksista. Radiokanavien soittolistoille pääsevät käytännössä vain tietyt suurten levy-yhtiöiden artistit. Jos laulaja tai bändi haluaa tienata musiikillaan, on lähdettävä tien päälle. Vaan ilman nimeä on sieltäkin saatavat eurot tiukassa. Tunnettu artisti voi juuri ja juuri kituuttaa pelkillä keikkatuloilla.

Eräs nimekäs laulaja kertoi taannoin saaneensa radiosoitoista keskimäärin kuutisen euroa yhdeltä kerralta. (Korvaukset vaihtelevat paljon eri kokoisten kanavien kesken.) Soittolistojen pyörityksestä tienaa siis ihan mukavasti. Nimetön artisti sen sijaan joutuu tyytymään suoratoistopalveluiden tilityksiin jotka yhdeltä kuuntelukerralta ovat suurinpiirtein nolla pilkku nolla jotain.

Levyjen kohdalla tuntematon musiikintekijä joutuu käytännössä maksuhenkilöksi, koska tässä valvemaailmassa ei voida puhua myynnistä. Albumin painokustannukset ovat jo pienissä erissäkin noin 1000 €. Muut tuotantoon liittyvät kulut, kuten studiotunnit, soittajien palkat ja masterointi, tuovat melkein minimissäänkin toisen mokoman lisää. Rajana on vain taivas ja luottokortin kate. Levyjen valmistuttua osa niistä menee promootioon ja radioasemille. Promopalvelu, jossa palvelun tarjoaja lähettää viitisenkymmentä levyä eri radioasemille, maksaa noin 150 €. Itse postittamalla pääsee jonkin verran halvemmalla, mutta vastaanottajan suhtautumisesta "epävirallisiin" lähetyksiin ei voi olla varma.

Aina voi onneksi iloita siitä, että musiikkia ylipäätään kuunnellaan. Vai voiko? Todellisuudessa nimettömän laulajan tai bändin kiinnostavuus on usein erittäin alhaalla. Facebookin artistisivukin muistuttaa helposti nykyaikaista versiota itsekseen puhuvasta kylähullusta. Kaksi viikkoa sitten ilmoitin omalla sivullani ensimmäisen levyni löytyvän nyt myös Spotifysta. Toistaiseksi levy on saanut maata palveluntarjoajan kovalevyllä aivan rauhassa. (Tarkennan sen verran, että olen lataamassa musiikkiani suoratoistopalveluihin jälkijunassa. Kaksi ensimmäistä albumia tämän vuoden loppuun mennessä. Ensi vuonna on uuden materiaalin aika.)

Miksi sitten kenenkään kannattaa ylipäätään tehdä musiikkia ja vielä yrittää saavuttaa kuuntelijoita? Pelkästään taloudellisesta näkökulmasta katsottuna se tuntuukin täysin järjettömältä. Itse olen ajatellut jo pitkään, että teen musiikkia, koska sen tekeminen on mielenkiintoista ja antaa paljon tyydytystä ja onnistumisentunteita. Nykyään en jaksa hirveästi surkutella menestyksen perään. Tiedostan, ettei se ole kiinni pelkästään siitä teenkö hyvää vai huonoa musiikkia. Tässä maassa on lukemattomia lahjakkaita musiikintekijöitä, joista suuri yleisö ei tiedä mitään.

Minulla ei ole takanani levy-yhtiön markkinointikoneistoa ja tunnustan, että olen huono myymään omaa työtäni. Tänä päivänä musiikin eteenpäin saaminen vaatisi kuitenkin promootiota enemmän kuin koskaan aiemmin. Minulta kuluu valtavasti aikaa ja energiaa itse musiikin synnyttämiseen. Jos haluaa pitää riman korkealla on työn määrä moninkertainen verrattuna demojen kyhäilyyn. En myöskään ole pelkkä laulaja, joka käy studiossa äänittämässä oman osuutensa, jonka jälkeen aikaa ja paukkuja jää reilusti muuhunkin.

Olen siis kuin ateljeessaan taulujaan työstävä taidemaalari. Teen yksin kaiken sen mikä tapahtuu inspiraation ja valmiin äänitteen välissä omassa pienessä kotistudiossani. Sävellän, sanoitan, sovitan, äänitän, laulan, soitan, miksaan, masteroin ja teen levynkannet. Normaalisti tuossa tuotantoketjussa on jo monta palkkaa nostavaa ihmistä. Näiden lisäksi on lukuisia pakollisia töitä kuten eri sivustojen ylläpito, julkaisuihin liittyvän byrokratian hoitaminen, jne. Usein tuntuu kuin olisin päivätöissä tai pienyrittäjänä ilman korvausta. Sehän on sinun harrastuksesi, voisi joku sanoa. Totta. Sellaiseksihan se lasketaan niin kauan kuin siitä ei synny mitään verotettavaa.

Vaan toki on olemassa paljon tärkeämpääkin kuin maine ja mammona. Olen onnellinen siitä, että saan ja kykenen vielä tekemään sitä mikä tuottaa itselleni iloa. Ja että virta uuden musiikin luomiseen riittää hieman heikentyneissä akuissa vielä loppuunpalamisen jälkeenkin.

Terveisin,
Timo

https://www.facebook.com/timomantynen.music
 

Taidon ja lahjakkuuden merkitys

Lapsuudessa vanhemmat sukupolvet toistivat hokemaa jossa ensin maristiin "voi kun olis viulu" ja soittimen saatua "voi kun osais soittaa". Minullekin se oli usein kuultu vastaus, kun kouluikäisenä pehmitin äitiäni tyyliin "mä haluun kitaran" tai "mun täytyy saada kitara". Viimein eräänä jouluna sain muodoltaan paljastavan lahjapaketin. Sen sisältä löytyneessä soittimessa oli jotain maagista, mikä veti puoleensa monta kertaa päivässä. Samalla alkoi kasvamaan unelma rock-tähteyestä kuuluisana kitaristina.

Moni sanoo, että olisi kiva osata laulaa, piirtää, tai mitä tahansa, mutta kun ei osaa. Ajattelen silloin, että kyllä osaisit jos oikeasti haluaisit. Ihminen on nimittäin siitä outo olento, että se oppii melkein mitä tahansa jos oikeasti haluaa. Minäkin osaisin varmasti soittaa säkkipilliä, jos haluaisin riittävästi. Vaan kun en halua. Toki jokaisella on rajansa ja rajoitteensa, mutta pääsääntöisesti me olemme uskomattoman kykeneviä kehittymään monissa asioissa. Itsekin opin aikanaan piirtämään ja tekemään sarjakuvia, koska se oli nuoruuden suurin intohimoni. Sitten tuli kitara ja vei miehen.

Musiikkioppilaitosten opettajat sanovat usein, että lahjakkuudet nousevat aina esiin. Ehkä niin, mutta entä sitten? Oppiminen ja kehittyminen musiikin saralla ei oikeasti vaadi suurta lahjakkuutta. Sama pätee melkein mihin tahansa. Synnynnäinen lahjakkuus on äärettömän harvoin välttämätön ominaisuus. Sen merkitys kasvaa vasta silloin kun tavoitellaan kaikkein terävintä kärkeä. Eteenpäin pääseminen vaatii ennen kaikkea työtä ja mielenkiintoa asiaa kohtaan.

Kitarasankarin sijasta minusta tuli kelpo soittaja, jolla oli kova halu viedä kulloistakin bändiä eteenpäin. Harjoittelun lomassa aloin myös tiedostamaan kuinka pitkälle viety soittotaito on vain yksi osa-alue musiikissa. Mieleen tuli mm. CCR bändin keulamiehen John Fogertyn sanat: "Jos minun pitäisi valita teknisen osaamisen ja tyylitajun väliltä, valitsisin jälkimmäisen." Siis mies, joka ei todellakaan ollut mikään virtuoosi, mutta loi silti ison kasan tunnettuja kitarariffejä - suurista hiteistä puhumattakaan. Ajattelin myös, kuinka ensimmäiset Tintti sarjakuvat olivat aika kömpelöitä tuherruksia. Piirtäjä Hergé jatkoi kuitenkin rakasta työtään läpi koko elämänsä ja saavutti vähitellen huikean tason ja ilmaisutavan omassa taiteessaan.

Piirtäminen jäi nuoruuteen.

Joskus bändikuvioiden loppuvuosina aloin haaveilla omasta soololevystä mutta tajusin, ettei minulla tulisi koskaan olemaan varaa maksaa kalliita studiokuluja, tai muuta levyn tekniseen toteutukseen liittyvää. Niinpä aloin opiskella itsekseni studiotekniikkaa. Äänittämisestä ja miksaamisesta tuli uusi intohimo. Luin kaiken aiheeseen liittyvän minkä käsiini sain. Ennen internetiä tilasin alan opuksia USA:sta. Kävin kirjastoissa lukemassa lehtiä kuten Electronic Musician ja Keyboard Magazine. Kaiken kiinnostavan kopioin omiin kansioihini. Uppouduin aiheeseen jopa niinkin perusteellisesti, että sillä oli oma osuutensa loppuunpalamiseeni 90-luvulla.

Minuakin on sanottu joskus lahjakkaaksi. Kyllähän se jotain aivolohkon osaa hivelee. Olen silti pikemminkin sinnikäs tavis, jonka tekemisiä on johtanut sisäinen palo ja halu kehittyä paremmaksi. Toistaiseksi se ei ole vienyt minua tähtiin, eikä edes Tintin tavoin kuuhun. Siitä huolimatta koen saavuttaneeni paljon. Olen saanut tunteen, että osaan melkein mitä vain mitä haluan. Se ei ole merkityksetön tunne maassa, jossa huono itsetunto on osa kansan perusluonnetta. Nykyään tiedän kykeneväni tekemään yksin kokonaisen levyn joka kestää vertailun julkaisuihin joiden takana on levy-yhtiön koneisto tuottajineen ja muine ammattilaisineen. Tiedän myös, ettei moni pysty samaan. (Toki on niitäkin jotka pystyvät.)

Haluaisin korostaa musiikin tekemisen kuohuihin hyppääville ja siellä jo sukelteleville, että se sisäinen palo, määrätietoisuus, sinnikkyys, intohimo ja muut vastaavat ovat lopulta tärkeämpiä kuin pelkkä lahjakkuus tai loppuun asti hiottu soitto-/laulutekniikka. On myös tärkeää tiedostaa rajansa ja osata olla tyytyväinen kykyihinsä, koska olivat ne mitä tahansa, voi niilläkin saada aikaan monia hienoja asioita. Blues-kitaristi B.B. King ei ollut koskaan monipuolinen, saatika teknisesti taitava soittaja. Osasi kuitenkin näppäillä juuri ne oikeat sävelet tavalla joka kosketti lukemattomia ihmisiä, nostaen miehen yhdeksi kaikkien aikojen suurimmista. Samanlaisia esimerkkejä voisi luetella vaikka kuinka paljon. Niiden kaikkien voimana on hehkunut sama liekki.

Terveisin,
Timo

https://www.facebook.com/timomantynen.music
 

Usko unelmiisi, mutta...

Maailma on täynnä menestystarinoita, joissa halutaan korostaa kuinka usko itseensä ja unelmiinsa on johtanut kovan työn kautta suuriin saavutuksiin. Ei pelkästään musiikissa, vaan melkeinpä missä tahansa. Urheilussa, kirjallisuudessa, bisnesmaailmassa, jne. Voiko menestyksen salaisuus olla todellakin noin yksinkertainen? Ei varmasti. Siihen tarvitaan paljon muutakin. Eikä vähiten onnea.

Meitä kannustetaan luottamaan itseemme ja tekemään lujasti töitä unelmiemme eteen. Annetaan ymmärtää, että kova uurastus palkitaan vielä myöhemmin. Kerrotaan american dream tyylisiä esimerkkejä, kuinka jotkut ovat kyenneet toteuttamaan unelmansa. Esimerkiksi jokin aika sitten näin videon jossa Arnold Schwarzenegger kertoi siitä millaisia uhrauksia oli joutunut tekemään elämässään saavuttaakseen tavoitteensa ja kuinka paljon töitä se oli vaatinut. Tuli syvä kunnioitus miestä ja saavutuksiaan kohtaan. Samanlaiset tarinat ovat olleet erilaisten julkaisujen vakioaiheita iät ja ajat. Kirjoista elokuviin ja Valituista Paloista YouTubeen.

Vaan entä ne, jotka ovat tehneet yhtä paljon töitä unelmiensa eteen, mutta siitä huolimatta jääneet vaille niiden toteutumista? Ne jotka uhrauksiensa lisäksi ovat olleet lahjakkaita, kuten nuo menestyksensä saavuttaneetkin. Miksei heistä puhuta koskaan mitään? Miksei esimerkiksi nuorelle, jonka suurin haave on menestyä joskus soittajana tai laulajana, sanota suoraan, että vaikka olisit kuinka hyvä ja tekisit kaikkesi, niin se ei välttämättä takaa vielä mitään. Luultavasti siksi, ettei haluta lannistaa. Mutta onko se reilua, koska suurella todennäköisyydellä tämä nuorukainen havahtuu viisikymppisenä siihen, että unelmat eivät kaikesta yrittämisestä huolimatta toteutuneetkaan. Sen hyväksyminen ei välttämättä ole helppoa, vaikka elämä olisi jo opettanutkin realiteetteja monin tavoin tässä kovassa maailmassa.

Mikä tai mitkä tahansa asiat voivat olla unelmien esteenä. On hyvä tiedostaa, että kaiken lahjakkuuden ja työn lisäksi tarvitaan monien eri asioiden osumista kohdalleen. Pitää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja löytää se joku joka uskoo ja auttaa eteenpäin. Jo pelkästään noiden toteutumiseen saatetaan tarvita paljon tuuria. Menestyminen on siis hyvin pitkälle myös lottoa. Artistin, jonka ääni kuuluu radiosta, tilalla voisi aivan hyvin olla joku toinenkin. Moni fiksu ja menestystä maistamaan päässyt tiedostaakin tämän, osaten tuntea kiitollisuutta siitä kuinka onnekas on ollut.

Jokaisen matkan varrella tulee paljon asioita jotka voivat mennä pieleen. Muistan esimerkiksi kuinka aikanaan nuoruudessa tuli itselleni eteen ns. tuhannen taalan paikka. Suuri monikansallinen levy-yhtiö CBS halusi tehdä bändimme kanssa sopimuksen kahdesta täyspitkästä albumista. Voisiko parempaa toivoa? Varattiin aika studioon. Tarkoitus oli julkaista ensin single, jolla tuntematon suomipoppia soittava yhtye tuotaisiin esille. Nyt ei ollut varaa mokata! Vaan kaikki ei mennytkään niin kuin piti. Studiossa tuntui välillä, kuin bändin jäseniä olisi sinkun tekoa enemmän kiinnostanut oleskelutiloissa sijainnut biljardipöytä. Lauluja äänittäessä laulaja oli nauttinut "rentoutusta" sen verran liikaa, että tämän osuuksiin piti varata uusi aika toiselle päivälle. Sinkku saatiin kuitenkin valmiiksi kunnialla ja kuulostikin ihan kelvolliselta. Tosin kaiverrus oli vähän sinne päin, jonka seurauksena kokonaissoundi jäi vaisuhkoksi.

Mitä sitten tapahtui? No ei mitään. CBS oli kyllä varannut riittävästi markkoja kunnollisen singlen tekoon, mutta jätti kaiken markkinoinnin tekemättä. (Vieläkään en tiedä miksi.) Promootio tuntui jäävän siihen, että laulaja kiersi yhtenä päivänä Helsingin paikallisradioissa haastateltavana. Muuten bändi ei kuulunut, eikä näkynyt missään. A-puoli saattoi soida jonkun kerran radiossa. Levy-yhtiötä ei voinut silti syyttää kaikesta. Nimittäin yhtyeen sisällä tuntui olevan henki, että nyt räjähtää, eikä itse tarvitse tehdä enää mitään. Oikeasti olisi pitänyt laittaa uusi vaihde sisään. Lähteä keikoille, tarjota bändiä lehtiin, alkaa treenaamaan tosissaan uutta materiaalia, yms. Se kaikki jäi kuitenkin tekemättä. Toiminta jatkui yhtä puolivillaisena kuin ennen levy-yhtiön kiinnostumistakin.

Mitä siitä opimme? Emme mitään. Nimittäin pian sinkun jälkeen CBS menetti mielenkiintonsa bändiä kohtaan, jonka jälkeen oli aika etsiä uusi levy-yhtiö. Se löytyikin yllättävän helposti. Saimme Love Recordsin raunioilta nousseen Pyramidin kiinnostumaan yhtyeestämme. (Bändin nimi vaihtui uuden kustantajan toiveesta.) Jälleen studioon sinkkua tekemään. Tämän jälkeen levy-yhtiö ja bändi toimivat täsmälleen samalla tavalla kuin edelliselläkin kerralla. Eli kumpikaan ei tehnyt mitään. Viimeistään silloin tajusin, että olin väärässä porukassa. Kaverit olivat kuitenkin mukavia, jonka vuoksi jatkoin heidän kanssaan vielä monta vuotta. Mitään suurempaa ei kuitenkaan enää tapahtunut. Tosiasiat tiedostaen aloinkin siinä sivussa virittelemään muitakin juttuja. Myöhemmin tajusin myös, että jos olisin ollut aikanaan suoraviivaisempi ja hakeutunut aktiivisemmin toisin motivoituneiden ihmisten pariin, olisin saattanut kohdata uusia tilaisuuksia unelmieni saavuttamiseen. Vaan kumpi on musakuvioissa tärkeämpää, menestys vai hyvät kaverit? Siihen en osaa välttämättä vastata vieläkään.

Mitä tehdä jos unelmat eivät otakkaan toteutuakseen? Kannattaa hyväksyä, että lotossakin vain harva voittaa. Oman mielenrauhan kannalta on tärkeää pyrkiä löytämään musiikin tekemisestä se ydin mikä tuottaa itselle mielihyvää. Se voi olla mitä tahansa. Joku nauttii laulamisesta, toinen soittamisesta, kolmas biisien kirjoittamisesta, jne. Musiikin parissa voi saada miellyttäviä elämyksiä monella tavalla. Itselleni suurimman tyydytyksen tuo uuden musiikin luominen ja sen valmiiksi äänitteeksi saattaminen. Mikään ei ole mahtavampaa, kuin tuntea mitä on kyennyt synnyttämään aivan omin voimin. Kun on säveltänyt, sanoittanut, sovittanut, soittanut, laulanut, äänittänyt, miksannut, masteroinut kaikki kappaleet, tehnyt levyn kannet ja viimein saanut käteensä valmiin CD:n. (Siitäkin huolimatta, että levymyynti on musabisneksessä hiipumassa.) Silloin voin todellakin kokea saavuttaneeni jotain. Toki jossain on aina olemassa vielä se pieni unelma siitä, että se mille olen antanut kaikkeni päätyisi vielä muidenkin korviin ja tuottaisi iloa.

Mitä sitten itse sanoisin menestyksestä haaveilevalle muusikonalulle? Minä jonka navigaattorissa ei todellakaan ole valmista reittiä huipulle. Sanoisin, että kannattaa suunnata rohkeasti kohti unelmiaan ja tehdä kaikkensa niiden eteen. Rima täytyy pitää korkealla, koska vasemmalla kädellä puuhastelu johtaa harvoin mihinkään suurempaan. Kilpailu on kovaa ja aina löytyy niitä, jotka pyrkivät tekemään asiat vieläkin paremmin. On kuitenkin tiedostettava, että matkalla voi tapahtua, tai olla tapahtumatta, melkein mitä tahansa. Ei kannata lannistua jos unelmat eivät toteudukkaan - ei myydä rakasta soitintaan, lopettaa laulamista, tai vaihtaa bänditreenejä pingisvuoroihin. (Paitsi jos jälkimmäinen alkaa tuntua tärkeämmältä.) On hyväksyttävä, että elämä ei ole reilua ja itsensä voi lyödä läpi sellainenkin jolla on siihen heikommat edellytykset. Musiikissakaan menestyminen ei ole ainoa tavoittelemisen arvoinen asia. Koska perille pääsemisestä ei ole mitään takeita, kannattaa pyrkiä nauttimaan itse matkasta ja olla ylpeä omista aikaansaamisistaan. Siitäkin huolimatta, ettei muut välttämättä ymmärrä tai huomaa.

Vaan jos se tilaisuus jostain tulee, on siihen tartuttava tiukasti! Sitä ei saa päästää luisumaan käsistä. Sen jos minkä tiedän. Toista mahdollisuutta ei tule ehkä koskaan. Ja vielä lopuksi, aina voi myös lopettaa unelmoinnin ja pitää vain hauskaa. Sekään ei ole ollenkaan huono vaihtoehto.

Terveisin,
Timo

https://www.facebook.com/timomantynen.music
 

Päivin ja öin

(Tarinoita laulujen takaa.)

Toiselle albumille Yhtä juhlaa halusin tehdä maanläheisiä lauluja. Sellaisia jotka kertovat samankaltaisista pienistä asiosta, joita suurin osa meistä kohtaa elämänsä aikana. Levyn päättävä Alla auringonnousun on oikeastaan ainoa jossa ollaan isojen asioiden äärellä. Otsikoitu Päivin ja öin kertoo sinkkuyhteisössä syntyneestä suuteluvillityksestä. (Jonka syyllinen löytyy laulun ja tämän blogin kirjoittajasta.)

 

Erottuani aikanaan pitkästä parisuhteesta laitoin facebookiin kavereille kysymyksen: "Mitä sinkut tekevät kesällä?" Sain vastaukseksi linkin Eurosinkut nimisen yhteisön sivuille. Huomasin, että sieltä löytyi tapahtumia ja tekemistä vähän joka lähtöön. Oli retkiä, museoita, näyttelyitä, leffoja, yms. Aloin käydä noissa tapahtumissa, joissa lyhyessä ajassa tutustuin moniin ihmisiin. Mitä tutummaksi sinkut tulivat keskenään, sitä rennommaksi ilmapiiri muuttui.

Yksi vakiotapahtumista oli lauantai-illan tapaamiset helsinkiläisessä olutbaarissa. Paikalla oli yleensä joitakin kymmeniä ihmisiä. Harvakseltaan järjestettiin myös ns. City-iltoja, joihin osallistujamäärät olivat kymmenkertaiset lauantai-iltoihin verrattuna. Noissa illanviettotapahtumissa kävi muutaman kerran niin, että joku ennestään tuttu nainen tuli vapautuneessa olotilassa eteen ja suuteli. Tuli tunne, että sinkuilla on selvästi tarve päästä pussaamaan. Sinänsä ymmärrettävää kroonisesta läheisyydenpuutteesta kärsivien joukossa.

Eurosinkuilta (esseiltä) löytyi myös oma ryhmä facebookista. Välillä siellä oli hyvinkin hulvatonta ja lennokasta keskustelua. Moni tietää, että fb-ryhmissä laitetaan usein pystyyn erilaisia kyselyitä, äänestyksiä ja muita osallistumaan houkuttelevia aloituksia. Jossain vaiheessa keksin, että laitetaanpa pystyyn pusutempaus, jossa sinkut saisivat helpotusta pahimpaan suutelunälkäänsä. (Tunnustan, että se oma lehmäkin oli ojassa.)

Ideana oli, että tekemääni aloitukseen osallistuttiin kirjoittamalla yksinkertaisesti "hep". Ne jotka sitten halusivat vaihtaa suudelmaa kyseisen ihmisen kanssa klikkasivat "Tykkää". Toisin sanoen peukuttivat. Tämän jälkeen alkuperäisen hepin laittanut sai sitten itse päättää ketä peukuttajaa halusi suudella. Suudelman sai lunastaa missä tahansa es-tapahtumassa, mutta useinmiten se tapahtui lauantai-illan tapaamisissa, jotka tuohon aikaan järjestettiin Kaivopihalta löytyvässä Old Hat nimisessä baarissa.

Pusutempauksella oli parhaimmillaan melkoinen suosio. Toki oli niitäkin joita se ärsytti. Muistan hyvin kuinka eräänä lauantai-iltana "Hattuun" astuessani vastaan riensi kolme naista jonossa suutelemaan. (Olihan sekin jonkinlainen uran huipentuma.) Tarkkaa lukua en muista, mutta luultavasti parisenkymmentä naista tuli suudeltua tuon tempauksen puitteissa. Facebookissa alkunsa saaneessa tapahtumassa syntyi jopa joitakin pareja. Oikeastaan se oli hienoa, koska siitähän moni kuitenkin haaveili.

Samoihin aikoihin syntyi ajatus, että sinkkujen suuteluvillityksestä voisi kirjoittaa laulun. Juuri sellaisen pienen tarinan, jollaisia halusin silloin tehdäkin. Poikkeuksellisen vaivattomasti syntyneeseen sanoitukseen yritin tiivistää yllä mainittua. Jotkut päätyivät mukaan omilla nimilläänkin. Loppuun kirjoitin vielä unelmointia siitä mihin suudelma parhaimmillaan voisi johtaa, mikä yllättäin osoittautuikin myöhemmin todeksi. Sain nimittäin kuulla, että yksi pari oli kohdannut lauantai-iltana suutelun merkeissä, joka oli johtanut seurusteluun ja myöhemmin jopa avioliittoon. Olen siis toiminut Amorina ainakin kerran!

Muistelen, että kertosäkeen melodia tuli nopeasti. Säkeistöistä mietin, että tekisinkö ne räppinä, mutta luonto ei antanut myöten. En nimittäin ole kovin innostunut tuosta nykyajan runonlausunnasta. Päädyin sitten niiltä osin jonkinlaiseen räpin ja laulun välimuotoon. Levyn yhtenä teemana oli jättää kaikki kosketinsoittimet pois ja palata kitaristin juurille. Niinpä lauloin tähänkin biisiin paljon stemmoja ja köörejä, minkä kuulee varsinkin lopussa. Sillä tavalla sain osittain korvattua syntetisaattoreiden täyteläisiä harmonioita.

Jostain syystä paljon tanakoita särökitaroita sisältävät sovitukset ovat minulle haasteellisia miksattavia. Korvat väsyvät nopeasti, jonka jälkeen kaikki alkaa kuulostaa liian pehmeältä. Sen seurauksena tulee helposti korostettua liikaa ylempiä keskialueen taajuuksia niin, että korvien levättyä lopputulos tuntuukin riipivältä. Tämäkin biisi vaati useampia palaamisia miksaukseen korjauksineen, ennen kuin sain kaiken kohdalleen.

Terveisin,
Timo

https://www.facebook.com/timomantynen.music




Päivin ja öin
(Säv. San. Mäntynen)

Essi keksi nettiin laittaa,
huuda hep, jos pusu maittaa,
peukusta voit suukon lunastaa.

Päälle farkut taikka jakku.
Paikkana on Vanha Hattu.
Huulirasvaa ei saa unohtaa.

Halaukset tai ranskalaiset
kelpaa ei kun miehet naiset
huuliansa yhteen sovittaa.

Suudellaan aamuisin,
suudellaan iltaisin,
suudellaan päivin ja öin.

Pasi on jo peukkukunkku.
Kuinka kestää miehen pumppu,
jos oikeasti kaikki suukot saa?

Kuningatar Meealla
on pusut vielä tallella.
Se jossain niitä nytkin piilottaa.

Katariinalla on huulet
lämpimät kuin kesän tuulet.
Vaikeaa on niitä unohtaa.

Suudellaan aamuisin...

Nyt parittomat yössä kohtaa.
Mihin kaikki vielä johtaa?
Joku liian kauan valikoi.

Jos suukko johtaa suudelmaan
ja siitä onneen suurempaan,
kenties hääkellot jossain vielä soi.

Voi rohkeudella voittaa.
Huulet toisiaan vain moikkaa.
Suuri pusutempaus kaiken muuttaa voi.

Suudellaan aamuisin...

Mistä melodiat syntyvät?

Käytännössä liki kaikki ihmiskorvaa miellyttävät sävelkulut on tehty jo kauan sitten. Ovatko siis kaikki uudet laulut plagiaatteja? Vieläkö melodioita syntyy tyhjästä, vai kumpuavatko ne jostain lauluntekijän täyteen ahdetusta alitajunnasta? Entä miten Tapio Rautavaara liittyy tähän kaikkeen?

En ole koskaan kuullut kenenkään säveltäjän kyenneen antamaan vastausta kysymykseen mistä melodiat tulevat. Kysytty on monet kerrat. Liekö asiaa tutkittu edes tieteellisesti. Itsekkään en osaisi kysymykseen vastata. Silti niitä melodioita jostain vain tulee. Mahtaako tuota tarkemmin ilmaista. Siis jostain. Aivot ovat siitä erikoinen yksikkö, että ne kykenevät kuljettamaan jonkinlaisella mielikuvituksella säveliä eteenpäin. Jopa hyvinkin nopeasti. Näin käy esimerkiksi soittajan päässä, joka improvisoi sooloa reaaliaikaisesti.

Aivot voidaan myös "käskeä" tekemään melodiaa. Ei ole mitenkään mahdotonta alkaa säveltämään ilman minkäänlaista inspiraatiota. Laulumelodian voi siis tehdä tekemälläkin samaan tyyliin kuin alkamalla siivoamaan. Eli pakottamalla itsensä toimimaan vaikka ei yhtään huvittaisi. Jokin aika sitten demonstroin tätä kihlatulleni. Otin kitaran, etsin sointuja jotka sopivat toisiinsa ja hyräilin/viheltelin sointuihin sopivia säveliä. Säkeistö ja kertosäe tulivat parissa minuutissa. Syntynyt taidepläjäys ei varmasti täyttänyt kansan syviin riveihin uppoavan ikivihreän tunnuksia, mutta kävipä silti esimerkistä.

Maailman eniten versioitu kappale on tullut unessa. Beatlesista tunnettu Paul McCartney on kertonut monissa haastatteluissa Yesterdayn synnystä. Laulu ilmestyi hänelle nukkuessa lähes valmiina. Tosin vielä tuossa vaiheessa siinä laulettiin munakokkelista "scrambled eggs". Itsellenikään tämä ei ole vieras asia. Tarkoitan siis unissaan säveltämistä, en munakokkelia. Useampi melodia lauluistani on saanut alkunsa aamuyön kevyessä horroksessa. Yöpöydällä ollut kännykkä on saanut monet kerrat toimia muistiinpanovälineenä, kun herättyäni olen tokkurassa hyräillyt siihen erinäisiä melodianpätkiä. Ilman tallennusta sävelet olisivat kadonneet sinne jonnekin mistä tulivatkin.

Zzzz...

Joskus on käynyt niinkin, että aamulla kuunneltu melodia on osoittautunut kulkevan liian läheltä jotain ennestään tunnettua laulua. Silloin se on joko pitänyt muuttaa toisenlaiseksi tai hylätä kokonaan. Silti unessa tulevat sävelet ovat minulle sellainen mystinen voimavara, etten ole jaksanut hirveästi kantaa huolta uusien laulujen melodioista. Niitä joko tulee (sieltä jostain) tai sitten ei tule. Joskus kanava on kiinni pitkäänkin.

Jokaiselle säveltäjälle on erittäin harmillista, että päähän voi huomaamatta tulla ennestään tuttuja melodioita. Tahallisuudesta tuomitsemisen sijaan olisi kuitenkin sinisilmäistä ajatella, että plagiaatit olisivat aina vahinkojakaan. Todistettavastikin maailmalla on tehty lukuisia melodiavarkauksia - joihin syyllistyneet käyttävät mielellään termiä "lainaus". Ikään kuin se tekisi kopioinnista jotenkin hyväksytympää. Ei ole salaisuus, että jopa itse Sibelius on syyllistynyt plagiointiin. Kaikesta huolimatta uskon, että paljon tapahtuu ihan puhtaita vahinkoja. Joko alitajunnan kautta, tai sitten vain siitä yksinkertaisesta syystä, ettei täysin uutta melodiaa ole oikeastaan mahdollista tehdä enää nyky päivänä.

Toisinaan laulun melodia on sellainen, että se liippaa läheltä jotain ennestään tunnettua, mutta tarkemmin kuunneltuna kummallakaan ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Itselleni aikanaan sanottiin toiselta albumilta löytyvästä biisistä "Lupaat vaan", että sen melodia tuo mieleen vanhan lastenlaulun "Eeny Meeny Mini Moe". Kahlasin YouTubea ja huomasin, että näin tosiaan onkin aivan ensimmäisten sävelten kohdalla, mutta hyvin pian melodiat erkanevat. Itse asiassa huomasin, että tuosta laulusta on monia versioita, joissa melodiassa ei ole yhteneväisyyttä omaan biisiini ollenkaan.

(Jos laitteesi ei tue Flashia alla oleva linkki ei toimi, eikä sen alla oleva mediasoitin ehkä näy. Siinä tapauksessa klikkaa tätä linkkiä.)

Lupaat vaan

Eeny Meeny Mini Moe

Joskus plagiointisyytökset voivat aiheuttaa jopa oikeusmurhan. Näin kävi esimerkiksi Tapio Rautavaaralle, jonka "Yölinjalla" tuomittiin plagiaatiksi Johnny Cashin "I walk the line" laulusta. Todellisuudessa noissa kahdessa ei ole sovituksen lisäksi muuta yhteistä kuin melodian punchline "kun ajan vain yölinjallain" ja "because your mine, I walk the line". Ja jos ollaan aivan tarkkoja, niin yhtenevästi menee noissakin lauseissa vain alkuosa. Eli vain neljä nuottia! Kyseessä on huutava vääryys Rautavaaraa kohtaan. Jonkun pitäisikin ottaa asiakseen palauttaa tekijänoikeudet miehelle edes näin jälkikäteen.

Tapio Rautavaara: Yölinjalla

 

Johnny Cash: I walk the line

Mistä melodiat tulevat taitanee jäädä ikuiseksi arvoitukseksi. On nimittäin täysin mahdollista, että sellainen pätkähtää päähän sieltä jostain jolla ei ole alitajunnan kanssa mitään tekemistä. Tahattomat plagiaatit ovat kuitenkin hyvin yleisiä (kuten valitettavasti ne tahallisetkin) ja nousevat pintaan elämän aikana päähän varastoituneesta sävelten vuosta. Sellaisten kohdalla olkaamme armollisia taiteilijoita kohtaan, jotka ovat vahingoilleen täysin voimattomia. On toki harmillista, että vahinko huomataan yleensä vasta sitten kun on jo ns. housuissa. Eli levy ulkona ja väärät tekijätiedot painettuna.

Terveisin,
Timo

https://www.facebook.com/timomantynen.music

Musiikkivideot - tarvitaanko sellaisia?

Jääkö laulu ilman musiikkivideota vaille huomiota? Nostaako video uuden laulun tai artistin kiinnostavuutta? Haluanko panostaa musiikkivideoiden tekemiseen? Paljon kysymyksiä. Ehkä joitakin vastauksiakin.

Heti alkuun on myönnettävä, että tokihan minäkin mielelläni katson musiikkivideoita. Ne kun hemmottelevat korvien lisäksi myös silmiä. Vaan jos videot ovat kovin suosittuja, niin jääkö kuvaton musiikki sen jalkoihin? Luultavasti ei, ainakaan tunnetuilla esittäjillä, koska musiikkia kuunnellaan paljon muutenkin. Uudelle tulokkaalle sen sijaan video toimii erinomaisena esittäytymisenä. Ilman kuvaa on vaikeampi herättää huomiota. Videoiden suuri suosio laittaakin miettimään mikä nykymusiikissa on oikeastaan oleellista? Haluaisin ajatella, että tietysti se musiikki. Silti kun katsoo tämän hetken suosituimpia artisteja YouTubesta voi huomata, että katselukerrat ovat huikeita. Kansainvälisillä eturivin artisteilla jopa sadoissa miljoonissa. Suomalaisillakaan ei mene huonosti. Miljoonan raja menee usein rikki. On tietysti mahdotonta tietää onko video käynnistetty vain kuuntelumielessä vai onko sitä myös katsottu.

Jos miettii historiaa taaksepäin niin voi todeta, että musiikkiesityksiä on filmattu liki siitä saakka kun elävää kuvaa on ylipäätään saatu taltioitua. Popmusiikin suosion kasvun myötä yhden kappaleen pituisia pikkuelokuvia alettiin tehdä enemmänkin. Suurin mullistus tapahtui kuitenkin 80-luvulla uuden pop ja rock musiikkiin erikoistuneen televisiokanava MTV:n myötä. Musiikkivideoiden tekeminen kasvoi räjähdysmäisesti. Levyjä myytiin ennätyksellisiä määriä. Osin juuri videoiden ansiosta. Vuosituhannen vaihtumisen jälkeen musiikkibisneksessä alkoivat puhaltaa uudet tuulet. Levymyynti kääntyi laskuun ja musiikin kuuntelu alkoi siirtymään erilaisiin internetissä toimiviin palveluihin. Videoita sen sijaan tehdään edelleen kuin mitään muutosta ei olisi tapahtunutkaan. Television sijasti niitä katsotaan vain YouTubesta.

Hyvin tehdyn musiikkivideon katsominen on viihdyttävää. Sellaiseen tarvitaan useinmiten rahaa. Se ei ole kovin suuri ongelma levytyssopimuksen omaaville artisteille ja bändeille. Vaan entä jos kyseessä onkin ns. independent musiikintekijä/-esittäjä. Pitäisikö silloinkin kaivaa jostain rahaa videon tekoon? Harvemmilla on mistä kaivaa. Ne rahat kun menevät jo itse äänitteen tekemiseen. No eipä hätää. Voihan videon tehdä itse kotikutoisesti ja edullisestikin - vaikka kännykällä. (Kuten tuossa alun kuvassa.) Vaan mikä on sellaisen videon hyöty? Onko "kotivideon" katsominen yhtä mielenkiintoista kuin sellaisen jonka takana on osaavat ammattilaiset? Toki jopa eräät suuret maailmanluokan tähdetkin ovat joskus tehneet kieli poskella halpisvideoita. Nekin ovat olleet usein varsin viihdyttäviä. Niissä lähtöasetelma on kuitenkin eri kuin vielä nimettömällä esiintyjällä. Saavutetulla asemalla ja hyvin kasvaneella karismalla kun on myös merkitystä.

Itse olisin monesti kaivannut osaavaa apua musiikkivideoiden tekemiseen omille lauluilleni. Luulen, että meillä riippumattomilla musiikintekijöillä se on oikeastaan krooninen tarve. Videoiden markkina-arvo on hyvin tiedossa. Toiset päätyvät tekemään yksinkertaisia videoita. Sellaisessa on toki omat hienot puolensa. Itse olen kuitenkin kokenut ongelmalliseksi monien videoiden kotikutoisuuden suhteessa taustalla soivaan musiikkiin. Jälkimmäinen kun on useinmiten mallikkaasti toteutettu. Joko siihen ei ole tarvinnut suuria taloudellisia satsauksia (omatoimisen osaamisen vuoksi) tai sitten säästöt on sijoitettu studiokuluihin, masterointiin ja levyjen painamiseen. Omasta mielestä halvan näköinen video syö hyvin tuotetun musiikin uskottavuutta. Mitähän mieltä muut ovat?

Kyllähän minäkin aikanaan laitoin näppini musavideoon jonka budjetti oli 0 €. Olihan sen tekeminen yhtenä kokemuksena ihan mielenkiintoista. Siitä huolimatta olen ollut aina tyytyväisempi siihen mitä levyltä kuuluu enkä koe, että video tekisi oikeutta siinä soivalle biisille. Veikkaanpa, että moni tavallinen YouTuben kahlaajakin (tietoisesti tai tietämättään) regoi halvalta näyttävään videoon musiikin kustannuksella. Siksi voi olla, että vähävaraisena taiteilijana keskityn jatkossakin vain pelkän musiikin julkaisemiseen ja laittamaan kaiken osaamiseni siihen. Vaan ainahan voi tietysti muuttaa mieltä...

Myöhässä taas (2010)

Terveisin,
Timo

https://www.facebook.com/timomantynen.music

Elämää ja aivokemiaa

(Tarinoita laulujen takaa.)

Koulukiusaaminen, henkinen jaksaminen, mielenrauha ja tasapaino ovat asioita joista on tullut minulle erittäin tärkeitä omien elämänkokemusten kautta. Sen vuoksi sympatiani ovat aina vähempiosaisten, kaltoin kohdeltujen ja kovia kokeneiden puolella. Niiden jotka liian usein jätetään yksin silloin kun kannettavaa tulee liikaa.

Laulu Elämää ja aivokemiaa löytyy vuonna 2010 ilmestyneeltä samannimiseltä esikoisalbumilta. Se on henkilökohtaisimpia laulujani ja tietystä näkökulmasta myös omaelämänkertainen. Halusin kirjoittaa asioista joilla on ollut suuri vaikutus siihen millainen ihminen minusta on tullut. Elämässä on tapahtunut paljon kivaa, mutta tämä laulu kertoo siitä toisesta puolesta. Asioista joita en pääse koskaan pakoon ja jotka seuraavat aina mukana vaikuttamassa lähes kaikkeen mitä teen tai mitä olen. Siitäkin huolimatta, että moni asia on nykyään paljon paremmin kuin aikanaan.

Laulussa käydään läpi mm. kiusatuksi tulemista. En tarkoita mitään normaaleja nahisteluja vaan ihan oikeaa päivästä ja vuodesta toiseen jatkuvaa itsetunnon romuttavaa kiusaamista. (Onneksi näistä asioista puhutaan nykyään paljon enemmän kuin silloin.) Ensin siis lastentarhassa, sen jälkeen koulussa ja lopuksi vielä ensimmäisinä vuosina työelämässä. Harva selviää sellaisesta vuosia kestävästä mankelista ilman pysyviä seurauksia. Itsensä parsimisessa on ollut vuosikymmenien työ. Sanoituksessa tulee esille myös isän alkoholismi. Lapsuudessa oli siis myös se kuuluisa virtahepo olohuoneessa ja perheen ilmapiiri sen mukainen. Tuo kaikki johti lopulta siihen, että minusta tuli aikuisena ylitunnollinen työntekijä jonka piti pärjätä joka tilanteessa. Sain mairittelevia työtodistuksia, mutta kukaan työnantaja ei tiennyt kuinka kuormittunut olin.

Sanotaan, että se joka ei osaa pysähtyä pysäytetään. Vuonna 1995 minulle kävi juuri niin ja lähes pahimmalla mahdollisella tavalla. Paloin niin pahasti loppuun, etten kyennyt enää juuri mihinkään. Siis lähes sanan varsinaisessa merkityksessä. Olin kuin zombie. Aamiaispöydässä en kyennyt lukemaan sanomalehdestä edes päivän tv-ohjelmaa. Aivot eivät ottaneet vastaan. Eivätkä ottaneet paljon muutakaan. Päivät kuluivat sohvalla vaaka-asennossa. Päässä huimasi jatkuvasti, ajatus ei kulkenut ja jatkuva väsymys oli sanoin kuvaamaton. Niissä merkeissä meni useampi vuosi. Lääkäri sanoi, etten ole ainoa ja meitä samanlaisia on monia muitakin.

Seuraavina vuosina kävin erilaisissa tutkimuksissa, kuntoutuksissa ja työkokeiluissa. Osa niistä oli aika nöyryyttäviä. Terapiaa ja lääkitystäkin tarvittiin. Luin silloin jostain, että totaalinen loppuunpalaminen on suurimpia kriisejä mihin ihminen voi elämänsä aikana joutua. En ihmettele. Ei ole itsestäänselvyys, että olen täällä vielä tallustamassa. Joskus vuosituhannen vaihteessa aloin kuitenkin olla lähes elävien kirjoissa. Kykenin elämään suht normaalia elämää, kunhan sain tehdä kaiken oman jaksamisen rajoissa. Itse asiassa sama pätee vielä nykyäänkin. Olen oppinut pitämään varani.

Vaan vuosituhannen alussa tuli vielä lapsia. Rakkaat pienokaiset pitivät hyvin huolta siitä, että isän jaksaminen jatkui edelleen äärirajoilla. Huomasin olevani kuin vanha kännykkä joka ei lataudu enää täyteen. Tämän kaiken kanssa kulki rinnan myös jo vuosia huonosti toiminut parisuhde. Ero oli usein mielessä, mutta silti halusin yrittää. Jälkikäteen tuntuu, että se tilanne jatkui liian monta vuotta. Lopulta oli pakko luovuttaa. Olin tehnyt mielestäni kaiken minkä saatoin pelastaakseni avioliittoni.

Elämää ja aivokemiaa kertoo tuosta kaikesta yllä mainitusta. Valitettavasti yhteen lauluun ei paljon mahdu, jonka vuoksi teksti ei mene kovin syvälle aiheisiinsa. Jonkinlaisena lyhyenä matkakertomuksena se kuitenkin tekee tehtävänsä. Laulua säveltäessä, sanoittaessa ja työstäessä en aiheesta huolimatta halunut vajota suomalaiseen mollintäyteiseen melankoliaan. Asiat eivät parane valittamalla. Halusin tehdä toteavan ja ehkä hieman toiveikkaankin laulun. Aina voisi mennä huonomminkin. Sovituksesta tein keveän ja kikkailemattoman. Halusin, että itse tarina nousee pääosaan.

Jos laitteesi ei tue Flashia alla oleva linkki ei toimi, eikä sen alla oleva mediasoitin ehkä näy. Siinä tapauksessa klikkaa tätä linkkiä.

Terveisin,
Timo

https://www.facebook.com/timomantynen.music
 



Elämää ja aivokemiaa
(Säv. San. Mäntynen)

Pientä poikaa tarhassa haukutaan,
hän on kai laihempi kuin muut.
Isä kotona viinalta haiskahtaa,
on taas aika laittaa suppuun suut.

Kenen elämä täällä nyt helppoa ois?
Miksi elämä kaikille onnea tois?
Helpompaa se silti olla vois...

Nuorukaista koulussa kiusataan,
hän on vain herkempi kuin muut.
Pelko uudestaan ja uudestaan
kysyy vain: "Miksi tänne tuut?"

Kenen elämä täällä nyt helppoa ois?

Töissä nöyryytyksin palkitaan,
kunnes viimein loppuun poltetaan.
Apteekin kautta huilaamaan,
jäljet vie aivokemiaan.

Kenen elämä täällä nyt helppoa ois?

Mies kortistoon taas nostetaan,
ihmetellen etsii voimiaan.
Vaimo silti jaksaa kouluttaa,
itselleen miestä mieluisaa.

Kenen elämä täällä nyt helppoa ois?

Kuka sanoi, että elämä helppoa ois?

Juhlavuosi... leikisti

Tänä vuonna tulee 25 vuotta siitä, kun aloin suuntaamaan ajatuksia oman kotistudion rakentamiseen. Bändeissä olin toki soitellut jo vuosia. Ensimmäisen vaatimattoman kokoonpanon muodosti Fostex 280 neliraituri ja Korg T3 syntetisaattori.

 

Raiturissa käytettiin tavallisia C-kasetteja. (Moni varmaan muistaa.) Laitteen äänipää oli sellainen, että se kykeni äänittämään neljä kapeaa raitaa nauhan leveydelle. Yhden raidoista uhrasin digitaaliselle aikakoodille, joka mahdollisti nauhurin ja syntetisaattorin synkronoinnin keskenään.

Joskus lopullisessa miksauksessa audioraitoja saattoi olla jokunen enemmän kuin käytössä olleet kolme. Tämä mahdollistui niin, että ensin äänitin laulua tai soittoa kahdelle raidalle, jonka jälkeen siirsin/miksasin ne yhdelle raidalle. Sen jälkeen käytössä oli jälleen kaksi raitaa. Toisinaan siirtämisen yhteydessä saatoin soittaa tai laulaa mukaan vielä yhden osuuden.

Alla olevassa biisissä kuuluu laulu, laulustemma, akustinen kitara, sähkökitara ja kitarasoolo. Enää en muista miten tuolla kerralla etenin. Syntetisaattorin sekvensseriin (eräänlaiseen omaan sisäiseen raituriin) soitin/ohjelmoin muita soittimia. Tässä tapauksessa Korgista tulee rummut, basso, huuliharppu, koskettimet, sekä jouset ja puhaltimet. Tuon ajan muun laitteiston olen onnellisesti jo unohtanut. Mukana oli todennäköisesti ainakin pari kaikulaitetta ja joku kompressori signaalia tasaamaan.

Äänenlaatu ei luonnollisestikaan ole laitteiston ja osaamisen vuoksi sitä mitä nykyään. Muistan kuitenkin Warnerin tuotantopäällikkö Pekka Ruuskan kommentit demoa hänelle soittaessani. Tämä nimittäin kehotti käyttämään vähemmän aikaa soundien viilaamiseen ja keskittymään enemmän itse biisien tekemiseen. Hän ei kuulemma ollut koskaan tehnyt yhtä hienolta kuulostavia demoja. No tokihan omasta mielestä olin keskittynyt riittävästi sisältöönkin.

Tässä siis yksi tuon ajan hellyttävän hentoäänisistä esityksistä. 😉 Jos laitteesi ei tue Flashia alla oleva linkki ei toimi, eikä sen alla oleva mediasoitin ehkä näy. Siinä tapauksessa klikkaa tätä linkkiä. 

Äidin kiltti poika



Terveisin,
Timo

https://www.facebook.com/timomantynen.music 

Tuntematon artisti ja mission impossible

Tähän alkuun on todettava, että vaikka välillä mielessä pyöriikin erilaisia asioita, en ollut koskaan ajatellut alkaa kirjoittamaan niistä blogeja. Tämä on vain yksi kirjoitus ja nähtäväksi jää miten tulee käymään jatkossa.

Olen viime aikoina opiskellut asioita mitkä liittyvät artistin kiinnostavuuteen ja yleisön mielenkiinnon herättämiseen. Esiin on päällimmäisenä noussut monenlaiset oheistoiminnat ja niihin liittyvä sisällön tuottaminen.

Ideana on, että ihmiset saadaan kiinnostumaan esimerkiksi säännöllisillä YouTube -videoilla, tai vaikka blogikirjoituksilla. Eli ensin herätetään mielenkiinto ja sen jälkeen pidetään seuraaja otteessa. Näin artisti saa vähitellen kasvatettua omaa kiinnostavuuttaan ja sitä kautta varsinaista tuotettaan eli musiikkia eteenpäin.

Näin siis jos artisti ei kuulu niiden harvojen valittujen joukkoon, jotka nostetaan muutaman suuren levy-yhtiön toimesta yleisölle tarjoiltavaksi ja sitä kautta myös radioaaltojen kannateltavaksi. Ilman näiden kahden suurta vaikutusvaltaa artisti on enemmän tai vähemmän yksin. Monen musiikintekijän kohdalla se tarkoittaa valitettavasti myös sitä, että paukut riittävät etupäässä vain siihen tärkeimpään eli itse musiikin synnyttämiseen.

Harvalla on varaa maksaa kalliita studiokuluja, tai muuta tekniseen toteutukseen liittyvää. On siis kyettävä istumaan monella pallilla samanaikaisesti. Eli on opeteltava studiotekniikkaa, kyettävä itse äänittämään, miksaamaan ja masteroimaan omat tuotoksensa. Siis sen lisäksi, että myös säveltää, sanoittaa, laulaa ja soittaa kaiken levyllä kuuluvan. Voin kokemuksesta sanoa, että täyspitkän levyn tekeminen on niin vaativaa, että alussa mainittu oheistoiminnan tuottaminen jää monelta varmasti toteutumatta.

Artisti on ihminen joka antaa voimavarojensa rajoissa kaikkensa omalle taiteelleen niin ajallisesti kuin myös taloudellisestikin. Kunnianhimoinen muusikko ei puuhastele vasemmalla kädellä puolivillaisesti. Hän miettii jokaisessa työvaiheessa kuinka pääsisi parempaan lopputulokseen. Tekee kaiken niin hyvin kuin osaa tietäen, että se on ainoa mahdollisuus päästä eteenpäin. Hän tietää myös, että Suomi on täynnä lahjakkaita lauluntekijöitä ja esittäjiä joilla olisi aivan yhtä hyvät edellytykset (ellei jopa paremmat) menestyä kuin niillä harvoilla esiin nostetuilla.

Koska tämän artistin energia ei välttämättä riitä YouTube videosarjan pyörittämiseen tai säännöllisiin blogikirjoituksiin on keskityttävä siihen mikä on tärkeintä. Eli kaikkeen mitä tapahtuu inspiraation ja valmiin äänitteen välillä. Tällä hetkellä se tarkoittaa kolmannen albumin viimeistelyä. Vuodenvaihteessa julkaistava levy jää luultavasti suurelle yleisölle yhtä tuntemattomaksi kuin lukemattomien muiden itsenäisten musiikintekijöiden uurastukset. Se on tuntemattoman taiteilijan ja artistin osa nykyisessä musiikkibisneksessä.

Laulut puhukoot silti puolestaan. Kiitoksia etukäteen kaikille jotka onnistuvat ne jostain löytämään!

Terveisin,
Timo

https://www.facebook.com/timomantynen.music