Elämää ja aivokemiaa

(Tarinoita laulujen takaa.)

Koulukiusaaminen, henkinen jaksaminen, mielenrauha ja tasapaino ovat asioita joista on tullut minulle erittäin tärkeitä omien elämänkokemusten kautta. Sen vuoksi sympatiani ovat aina vähempiosaisten, kaltoin kohdeltujen ja kovia kokeneiden puolella. Niiden jotka liian usein jätetään yksin silloin kun kannettavaa tulee liikaa.

Laulu Elämää ja aivokemiaa löytyy vuonna 2010 ilmestyneeltä samannimiseltä esikoisalbumilta. Se on henkilökohtaisimpia laulujani ja tietystä näkökulmasta myös omaelämänkertainen. Halusin kirjoittaa asioista joilla on ollut suuri vaikutus siihen millainen ihminen minusta on tullut. Elämässä on tapahtunut paljon kivaa, mutta tämä laulu kertoo siitä toisesta puolesta. Asioista joita en pääse koskaan pakoon ja jotka seuraavat aina mukana vaikuttamassa lähes kaikkeen mitä teen tai mitä olen. Siitäkin huolimatta, että moni asia on nykyään paljon paremmin kuin aikanaan.

Laulussa käydään läpi mm. kiusatuksi tulemista. En tarkoita mitään normaaleja nahisteluja vaan ihan oikeaa päivästä ja vuodesta toiseen jatkuvaa itsetunnon romuttavaa kiusaamista. (Onneksi näistä asioista puhutaan nykyään paljon enemmän kuin silloin.) Ensin siis lastentarhassa, sen jälkeen koulussa ja lopuksi vielä ensimmäisinä vuosina työelämässä. Harva selviää sellaisesta vuosia kestävästä mankelista ilman pysyviä seurauksia. Itsensä parsimisessa on ollut vuosikymmenien työ. Sanoituksessa tulee esille myös isän alkoholismi. Lapsuudessa oli siis myös se kuuluisa virtahepo olohuoneessa ja perheen ilmapiiri sen mukainen. Tuo kaikki johti lopulta siihen, että minusta tuli aikuisena ylitunnollinen työntekijä jonka piti pärjätä joka tilanteessa. Sain mairittelevia työtodistuksia, mutta kukaan työnantaja ei tiennyt kuinka kuormittunut olin.

Sanotaan, että se joka ei osaa pysähtyä pysäytetään. Vuonna 1995 minulle kävi juuri niin ja lähes pahimmalla mahdollisella tavalla. Paloin niin pahasti loppuun, etten kyennyt enää juuri mihinkään. Siis lähes sanan varsinaisessa merkityksessä. Olin kuin zombie. Aamiaispöydässä en kyennyt lukemaan sanomalehdestä edes päivän tv-ohjelmaa. Aivot eivät ottaneet vastaan. Eivätkä ottaneet paljon muutakaan. Päivät kuluivat sohvalla vaaka-asennossa. Päässä huimasi jatkuvasti, ajatus ei kulkenut ja jatkuva väsymys oli sanoin kuvaamaton. Niissä merkeissä meni useampi vuosi. Lääkäri sanoi, etten ole ainoa ja meitä samanlaisia on monia muitakin.

Seuraavina vuosina kävin erilaisissa tutkimuksissa, kuntoutuksissa ja työkokeiluissa. Osa niistä oli aika nöyryyttäviä. Terapiaa ja lääkitystäkin tarvittiin. Luin silloin jostain, että totaalinen loppuunpalaminen on suurimpia kriisejä mihin ihminen voi elämänsä aikana joutua. En ihmettele. Ei ole itsestäänselvyys, että olen täällä vielä tallustamassa. Joskus vuosituhannen vaihteessa aloin kuitenkin olla lähes elävien kirjoissa. Kykenin elämään suht normaalia elämää, kunhan sain tehdä kaiken oman jaksamisen rajoissa. Itse asiassa sama pätee vielä nykyäänkin. Olen oppinut pitämään varani.

Vaan vuosituhannen alussa tuli vielä lapsia. Rakkaat pienokaiset pitivät hyvin huolta siitä, että isän jaksaminen jatkui edelleen äärirajoilla. Huomasin olevani kuin vanha kännykkä joka ei lataudu enää täyteen. Tämän kaiken kanssa kulki rinnan myös jo vuosia huonosti toiminut parisuhde. Ero oli usein mielessä, mutta silti halusin yrittää. Jälkikäteen tuntuu, että se tilanne jatkui liian monta vuotta. Lopulta oli pakko luovuttaa. Olin tehnyt mielestäni kaiken minkä saatoin pelastaakseni avioliittoni.

Elämää ja aivokemiaa kertoo tuosta kaikesta yllä mainitusta. Valitettavasti yhteen lauluun ei paljon mahdu, jonka vuoksi teksti ei mene kovin syvälle aiheisiinsa. Jonkinlaisena lyhyenä matkakertomuksena se kuitenkin tekee tehtävänsä. Laulua säveltäessä, sanoittaessa ja työstäessä en aiheesta huolimatta halunut vajota suomalaiseen mollintäyteiseen melankoliaan. Asiat eivät parane valittamalla. Halusin tehdä toteavan ja ehkä hieman toiveikkaankin laulun. Aina voisi mennä huonomminkin. Sovituksesta tein keveän ja kikkailemattoman. Halusin, että itse tarina nousee pääosaan.

Jos laitteesi ei tue Flashia alla oleva linkki ei toimi, eikä sen alla oleva mediasoitin ehkä näy. Siinä tapauksessa klikkaa tätä linkkiä.

Terveisin,
Timo

https://www.facebook.com/timomantynen.music
 



Elämää ja aivokemiaa
(Säv. San. Mäntynen)

Pientä poikaa tarhassa haukutaan,
hän on kai laihempi kuin muut.
Isä kotona viinalta haiskahtaa,
on taas aika laittaa suppuun suut.

Kenen elämä täällä nyt helppoa ois?
Miksi elämä kaikille onnea tois?
Helpompaa se silti olla vois...

Nuorukaista koulussa kiusataan,
hän on vain herkempi kuin muut.
Pelko uudestaan ja uudestaan
kysyy vain: "Miksi tänne tuut?"

Kenen elämä täällä nyt helppoa ois?

Töissä nöyryytyksin palkitaan,
kunnes viimein loppuun poltetaan.
Apteekin kautta huilaamaan,
jäljet vie aivokemiaan.

Kenen elämä täällä nyt helppoa ois?

Mies kortistoon taas nostetaan,
ihmetellen etsii voimiaan.
Vaimo silti jaksaa kouluttaa,
itselleen miestä mieluisaa.

Kenen elämä täällä nyt helppoa ois?

Kuka sanoi, että elämä helppoa ois?