Sain tehtäväkseni paljastaa hieman taustoja taiteilijasta nimeltä Kameleon, joten tässä vastauksia yleisimpiin kysymyksiin. 😉
Kuka on Kameleon?
Pelkistetysti sanottuna Kameleon on erään pitkänlinjan muusikon alter ego, joka haluaa luoda korvaystävällistä ja ajatuksia herättävää musiikkia vaihtoehdoksi suurten levy-yhtiöiden tuottamille julkaisuille. "Olisi hienoa synnyttää lauluja joista ihmiset pitäisivät."
Millainen artisti Kameleon on?
Kameleon ei ole oikeastaan artisti sanan perinteisessä merkityksessä, vaan jonkinlainen artistin ja tuottajan risteytys, jossa jälkimmäisen rooli on hyvinkin merkittävä. Kameleonin musiikki elää kaikkialla missä sitä halutaan kuunnella, mutta estraadit saavat hänen puolesta jäädä muille.
Onko Kameleon julkaissut jo paljon musiikkia?
Tätä kirjoittaessa katalookista löytyy jo kymmenen singleä, jotka muodostavat myös albumin
nimeltä "Värien äänet". Musiikki löytyy kaikista yleisistä
suoratoistopalveluista ja uutta syntyy jatkuvasti. Kannattaa tutustua!
Miksi Kameleonia ei näy julkisuudessa ollenkaan?
Kameleon on arka olento joka viihtyy parhaiten omassa rauhassaan. Kaikenlainen esillä oleminen on uuvuttavaa ja vie voimat varsinaiselta luomistyöltä.
Onko Kameleon sittenkin vain pelkkä AI?
Ei missään tapauksessa! Kameleon tekee kuitenkin musiikkia tekoälyn kanssa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että Kameleon kirjoittaa itse kaikki erittäin tärkeässä osassa olevat sanoituksensa. Sen lisäksi hän osallistuu biisien tekemiseen monin eri tavoin. Esimerkiksi soittamalla, sovittamalla, miksaamalla, jne. Kameleonin musiikki ei synny hiiren klikkauksella vaan useiden eri työvaiheiden kautta. Rima on korkealla.
Onko Kameleonin musiikilla jokin tarkoitus?
Kyllä on! Kameleonin musiikilla on erittäin tärkeä tarkoitus. Kameleon haluaa ennen kaikkea kertoa itselleen tärkeistä asioista, ottaa kantaa ja tehdä samalla hyvää. Jokaisen laulun nettotuotoista menee puolet koulukiusaamista vastaan työtä tekevälle Älä kiusaa Ry:lle. Eli oikeastaan varsinainen hyväntekijä on Kameleonin kuuntelija. Jakamalla musiikkia voi halutessaan tehdä vielä enemmän. Siksi olisikin hienoa jos mahdollisimman moni liittyisi tiimiin Kameleonin seuraajaksi Facebookissa ja muilla sosiaalisen median alustoilla. Yhdessä tekemisessä on voimaa ja pienestäkin voi syntyä suurta!
Tekoäly, tuo viheliäinen musiikin pilaaja - vai sittenkin yksi uusista luomisen kanavista? Avaanpa hieman viime aikaisia musakuvioitani ja omaa prosessia tekoälyn kanssa syntyvien biisien suhteen.
Cubase Pro 13
Musiikin tuotannossa tekoälyä kannattaa katsoa vähän eri näkökulmasta kuin perinteisiä musiikin tekotapoja. Sen kanssa oma rooli on lähempänä tuottajan roolia. AI on tavallaan artisti jolla on biisi johon tarvitaan tuottaja. Tämän tehtävänä on sitten huolehtia siitä, että lopullinen julkaisu on toteutettu mahdollisimman laadukkaasti. Tekoälynkin tuottajalta olisi hyvä löytyä jonkinlaista "hittivainua", minkä avulla osaisi poimia sen helmen sieltä monien tarjottujen keskinkertaisuuksien joukosta.
Yläpuolella näkyvän Cubase audiotyöaseman alareunassa näkyy millaisesta palapelistä lopullinen stereoraita on koottu. Tässä tapauksessa noin kahdestakymmenestä (sinisestä) palasesta. Noiden yläpuolella näkyy Tempo Detection -raita jolla ohjaan rumpuohjelma EZdrummerin soittamaa haitsua, koska alkuperäinen soi aivan liian hiljaa. Eli biisi ei suinkaan soi täysin konemaisessa tahdissa, vaan on hyvinkin inhimillisesti hieman elävä. Sama inhimillisyys löytyy yllättäin myös laulusta, jota ei myöskään ole absoluuttisesti vireeseen tunetettu.
EZdrummer 2
Suurimman tilan näkymästä vievät valmiista stereoraidasta SpectraLeyers nimisellä softalla erotetut stemmat, eli laulu- ja soitinosuudet. Niissä olen tehnyt joitakin pieniä editointeja, kuten rumpufillin viilausta ja bassobalanssin muuttamista lyhyessä kohdassa. Lauluraidan alapuolella menee volumeautomaatio, jossa laulua on nostettu hieman kertosäkeissä. (Tämä ei erotu kuvassa raidan mataluudesta johtuen.) Lauluun on tehty editointia osittain Melodyne nimisellä softalla, lisätty S-limitteri ja säädetty ekvalisaattorilla joitakin taajuuksia. Keskellä näkyy syntetisaattori Albino 3 -raita, jolla tein yhteen säkeistöön synaosuuden. Kaikkein ylimpänä on Marker -raita koko kappaleen eri osille, minkä tein helpottamaan biisin työstämistä. Lopullinen masteri, jonka viilaaminen on oma juttunsa, on tehty niin ikään Cubasessa tästä projektista exportatusta miksauksesta.
Eli kaikenlaista pientä joutuu tekemään päästäkseen haluamaansa lopputulokseen. Kaikissa biiseissä on omat juttunsa, mutta pääpiirteissään oma prosessi menee tällä hetkellä näin. Todella paljon saa kulumaan aikaa ja vaivaa siinä, että saa tekoälyltä haluamansa osuudet. Se kun tuppaa tarjoamaan vähän mitä sattuu. Toki voi hyväksyä heti sen mitä ensimmäiseksi tarjotaan, mutta itse en ainakaan pystyisi päästämään sellaisia raakileita käsistäni.
Albino 3
Monet luultavasti ajattelevat, että eikö kannattaisi tehdä kaikki itse jos kerran joutuu tekemään noin paljon töitä. Se on kuitenkin oma juttunsa. Olen tehnyt kolme täyspitkää sooloalbumia alusta loppuun aivan yksin. Se on nähty ja koettu. Opit studiotyöskentelystä on hankittu kolmenkymmenen vuoden aikana ja biisin teosta vielä pidemmältä ajalta, eikä niiden suhteen ole enää mitään todistettavaa. Sanoituksia en kuitenkaan antaisi AI:n käsiin vaan kirjoitan ne mielummin itse. Näissä tuotannoissa paino lepääkin oleellisesti juuri niiden sisällössä. Laulun sanoja rustailevalle tekoäly toimii siis jopa mainiona harrastuskumppanina.
Mihin tietokoneavusteinen musiikin tekeminen on sitten menossa? Sitä voidaan oikeastaan vain arvailla. Kehitys on huimaa ja ominaisuudet kehittyvät sellaisella vauhdilla, että kyydissä pysyäkseen on parempi pitää tiukasti kiinni. Tällä hetkellä tekoälyyn voi suhtautua vähintäänkin varteenotettavana musailukaverina, koska jälki on parhaimmillaan hyvinkin hämmentävää. Tosin enimmäkseen se tahtoo muistuttaa sitä tuttua bändikaveria, jolla on yleensä huonoja ideoita ja jonka kanssa saa vääntää jokaisesta pikkuasiasta. (Silmää iskevä hymiö tähän loppuun.)
"Tämä voisi olla vaikka nykyaikainen versio kaukokaipuuta käsittelevistä vanhoista iskelmistä. Tai oikeastaan tämä on suihkari-rokkia isän kädestä ja pientä pilkettä kotiin sidotun tohvelisankarin haaveilevien silmien kulmissa."
Noin kirjoitin joskus kauan sitten tämän Tokioon biisin saatetekstiin.
TripleDAT äänikortti
Olisikohan ollut joskus viime vuosituhannen loppupuolella, kun kävelin Helsingissä sijainneen MS-Audiotronin ovesta sisään liian paljon rahaa taskussani. Olin päättänyt ostaa Creamwaren TripleDAT nimisen äänikortin ja sen mukana tulevan äänityssoftan. Rahaa taisi palaa markka-aikaan lähemmäs kymppitonnin verran. Sen jälkeen minulla oli kuitenkin aikansa huippuvehkeet kotistudioiden kategoriassa. Paljon muutakin tuli hankittua noihin aikoihin.
Tämä Tokioon oli muistaakseni ensimmäinen noilla uusilla vehkeillä tekemäni biisi. Muistan kun menin demon kanssa takaisin kauppaan ja soitin sen myyjälle. Mies oli aivan äimänä. Pyysi jopa saada kopion biisistä ja luvan käyttää sitä TripleDAT:in myynnissä. Toki suostuin.
Se oli siis aikaa jolloin kitaran soitosta sai vielä paljon kiksejä ja kaikki studiotekniikkaan ja musan tuottamiseen liittyvä oli suurinpiirtein mielenkiintoisinta mitä maailmasta löytyi. Luin kirjaimellisesti kaiken mahdollisen mitä käsiini sain. Sen lisäksi tilasin vielä Amerikasta kaikenlaista alan kirjallisuutta. Internethän oli tuolloin vielä alkumetreillään, eikä sieltä saanut tongittua "mitä tahansa" kuten nykyään.
Vanha PC
Muutama viikko sitten kaivoin varastosta vanhan tietokoneeni vuosien takaa. Olin "arkistoinut" sen huolellisesti, koska se piti sisällään koko ensimmäisen albumini "Elämää ja aivokemiaa" kaikkinensa. Eli konetta myöhemmin käynnistäessä oli mahdollista avata mikä tahansa biisi siinä tilassa mihin se oli aikanaan jäänyt valmistuttuaan. Tämä oli erittäin kutkuttavaa nostaessani tuon lähes aikakapselimaisen PC:n uudestaan ns. tulille.
Jotenkin tämä Tokioon huusi ensimmäisenä avaamaan itsensä. Kuuntelin miksausta ja mietin, että nykyisellä osaamisella siitä saisi varmasti paremmankin. Aloin huvikseni viilailla sieltä täältä ja lopulta päädyin tekemään useampiakin muutoksia. Mietin, että jonkinlainen remix voisikin olla kiva juttu. Biisin yksi hauska puoli on, että kaikki skitat on soitettu "legendaarisen" puolen unitin kokoisen Rockman Sustainorin läpi. Laulutkin ovat täysin luomua ilman moderneja tunetuksia.
Olisi liioittelevaa sanoa, että olen antanut musiikille koko elämäni. Olisi myös vähättelevää sanoa, etten olisi antanut sille kaikkeani ja panostanut siihen täysillä. Mitta-asteikko on luonnollisesti subjektiivinen, koostuen yksilöllisistä ominaisuuksista, rajallisesta ajasta ja omalla kohdallani ennen kaikkea energiakapasiteetista.
Vuosia eteenpäin puskiessa tulee välillä hetkiä jolloin tuntuu, että olisi aika päästä tekemään jotain ihan muuta. Jotain mikä tuulettaisi ajatuksia, olisi vain itselle ja muiden mielipiteistä viis. Se saisi olla vähän outoakin, kunhan vain olisi kivaa ja rentouttavaa. Kuten vaikka uppoutuminen ajosimulaattoreiden maailmaan.
Hetkinen! Siis minne? Pelaamaan jotain pelejä? Eikö sellainen ole lasten juttuja? Ehkä, mutta paino on kuitenkin sanalla "simulaattori".
Grand Prix 2 ja IndyCar Racing 2
Olen saattanut jossain yhteydessä mainita loppuunpalamisestani 90-luvulla. Olin pitkän aikaa niin sanotusti poissa pelistä. Minusta ei ollut oikein mihinkään ja päivät kuluivat enimmäkseen sohvaa mittaavana vatupassina. Aamiaispöydässä aivot eivät ottaneet vastaan edes Helsingin Sanomien takasivulla ollutta tv-tarjontaa. Jostain sain silti kipinän kokeilla muutamaa silloista ajosimulaattoria. (Grand Prix 2 ja IndyCar Racing 2.) Ostin yksinkertaisen ratin Thrustmaster Grand Prix 1, jossa kaasu ja jarru hoidettiin ratin takana olevilla siivillä. Se taisi olla lähes parasta mitä tuohon aikaan saattoi kaupasta löytää.
Aika pian huomasin radoilla kisaamisen olevan oivaa burn out -terapiaa. Aloinpa vähitellen ajamaan jopa täyspitkiä kisoja varikkopysähdyksineen. Jossain vaiheessa huomasin kehittyneeni niin paljon, että piti hakea internetistä muiden harrastajien tekemiä modauksia, joilla saatiin pelien tietokoneautot kulkemaan nopeammin. Olisihan ollut tylsää olla jatkuvasti ylivoimainen. (Netti oli siis tuohon aikaan uusi villitys, johon päästiin hitaalla modeemi-yhteydellä.) Innostuksella oli myös varjopuolensa. Ahkera ratin vääntäminen kuritti olkapäitä sen verran, että illalla saattoi joutua turvautumaan särkylääkkeeseen varmistaakseen kokonaisen GP:n Nukkumatin tallissa.
Thrustmaster Grand Prix 1 ja Force Feedback Racing wheel
Vuosituhannenvaihteen tienoilla innostus alkoi hiipua. Eikä vähiten sen vuoksi, että perheeseen alkoi syntyä huomiota kaipaavia pienokaisia. Miestä tarvittiin mualla. Paksun monitoriputken luomaan vauhdinhurmaan ei riittänyt enää aikaa, eikä yhä pienillä akuilla kulkevalla voimiakaan. Olihan musiikki bänditouhuineen edelleen iso osa elämää. Jouduin siis suorittamaan karsintaa voimavarojen ja ajankäytön suhteen.
Kului peräti viitisentoista vuotta, kunnes eräässä illanvietossa löysin itseni tilanteesta, jossa kaverit ajoivat kilpaa siitä kuka saa kovimman ajan Dirt 3 pelin Tupasentie nimisellä pikataipaleella. Laji oli siis ralli ja kalustona kaverin kadehdittavan täydellisen tuntuinen simulaattori kolmine monitoreineen ja liikkuvine penkkeineen. Muistaakseni täräytin kylmiltäni vajaat puoli minuuttia sen hetkisen pohja-ajan alle. Illan aikana kukaan ei päässyt lähellekään sitä. Ajattelin, että jotain on selvästi jäänyt selkärankaan, vaikka edellisestä kerrasta oli vuosia. Sen jälkeen ei mennyt kauaa kun päätin etsiä uutta kalustoa vähälle käytölle jääneen Thrustmaster Force Feedback Racing wheel ratti/poljinyhdistelmän tilalle. (Tuon ensimmäisen ratin korvanneen kombon lopulliseksi kohtaloksi oli koitunutWindows 8, johon Thrustmaster ei tehnyt enää ajureita.)
Logitech G27 ja Thrustmaster T300 RS
Uudeksi setiksi valikoitui Logitech G27ratti/poljinyhdistelmä. Sen kanssa tuli silloin tällöin kokeiltua eri simulaatiopelejä, mutta varsinaisesta innostuksesta ei voinut puhua. Työstin tuolloin toista albumiani ahkerasti ja fokus oli siinä - perheenisän velvollisuuksien lisäksi. Tuolta ajalta on kuitenkin jäänyt yksi taltiointi juuri sieltä Tupasentieltä.
Sitten koitti armon koronavuosi 2020. Kolmas albumini oli juuri valmistunut. Viruksen leviämistä vastaan säädetyt rajoitustoimet estivät monenlaiset aktiviteetit. Uimahallien sulkeminen oli kolmesti viikossa eviään polskuttelevalle vesipedolle kova paikka. Huomasin ajatusten liikkuvan aiempaa enemmän simulaatiomaailmassa. Vuosien varrella olin seurannut hieman peleissä ja laitteissa tapahtunutta kehitystä ja nyt aloin miettiä, että ehkä hommasta saisi enemmän irti jos työpisteeni tuolin sijasta takamus lepäisikin jollain ajamiseen tarkoitetulla penkillä. Niinpä päädyin tilaamaan itselleni kevyen ja kokoontaitettavan Playseat Challenge ajotuolin.
Playseat Challenge
Kevään kuluessa päädyin ostamaan vielä uuden monitorinkin ja koska Logitechin ratti tuntui formuloihin sopimattomalta päätin vaihtaa senkin. Uudeksi ratti/poljinyhdistelmäksi tuli Thrustmaster T300 RS. Sen pedaalit eivät kuitenkaan olleet laadullisesti samaa tasoa ratin kanssa, joten tilasin Kiinasta adapterin, jolla sain yhdistettyä Logitechin polkimet Thrustmasterin rattiin. Syksyllä uusi monitori alkoi puolestaan tuntua pieneltä. Kaipasin laajempaa kuvakulmaa ja vaihdoin lähes uuden näytön isompaan ultra wide monitoriin.
Mainittakoon tässä välissä, että harrastuksen luonteeseen kuuluu kaluston loputon päivittäminen. Olen silti pyrkinyt noudattamaan varovaista taktiikkaa ja tehnyt hankintoja kiinnostuksen kasvamisen mukaan. En haluaisi kuulua niihin jotka innostuksen äkillisesti lopahtaessa päättävät myydä kaikki tuhansien eurojen arvoiset laitteensa kerralla. (Tehden valtavat tappiot.) Tällaisia ilmoituksia tulee netissä vastaan lähes viikottain.
Next Level Racing F-GT
Loppuvuodesta tuntui, että tehoton läppäri ja pojan Pleikan lainaaminen saivat jäädä. Oli aika siirtyä tämän päivän PC-maailmaan. Niinpä satsasin tehokkaaseen pelikoneeseen, jota vahvistin vielä lisäkovalevyllä ja -muistilla. (Taka-ajatuksena oli, että sen voisi tulevaisuudessa valjastaa myös musiikin tekemiseen.) Suurin syy päätökseen oli kuitenkin pelien kustomoinnin mahdottomuus konsoleissa.
Vaan kun vuosi jälleen vaihtui alkoi mieli halajaa taas uutta. Tällä kertaa tuntui, että oli aika ottaa iso askel eteenpäin ja tilata kunnon järeä ajopenkki. Sellainen joka tuntuisi ns. oikealta ja jota ei tarvitsisi ainakaan lähivuosina uusia. Tein suuren päätöksen ja tilasin Next Level Racing F-GT ajotuolin. Se mahdollisti normaalin ajoasennon lisäksi formuloille ominaisen makaavamman asennon. Nykyisen kalustoni viimeistelin vielä Thrustmaster TH8A vaihdekepillä. Nähtäväksi jää mitä seuraavaksi. Ainakin käsijarru houkuttaisi. Ja voisihan sitä tulevaisuudessa päivittää laitteita vieläkin parempiin.
Thrustmaster TH8A
Mitäs vielä? Vuoden 2020 kesällä päätin perustaa Facebookiin ryhmän Ajosimulaattorit ja virtuaalikuskit. Päädyin siihen, koska huomasin, ettei vastaavaa lajin yleistä fb-ryhmää ollut vielä siihen mennessä perustettu Suomessa. (Ja siksi, että olisi foorumi, jossa voisin kysellä tyhmiä.) Tänä vuonna olen avannut myös YouTube -kanavan Quick Race. Sen päätarkoituksena on esitellä ajosimulaatioiden maailmaa lyhyillä kisoilla, tarjoten pieniä makupaloja eri peleistä, radoista ja autoista. Toki painotus on omista mieltymyksistä johtuen formuloissa. (Muut autot tuntuvat pitkästyttävän hitailta.)
Olin kyllä tehnyt vastaavia videoita jo aiemminkin, mutta nyt päätin keskittää kaikki omalle kanavalle ja nostaa samalla videoiden tason korkeammalle. Latasin mukaan joitakin aiempiakin videoita, mutta alla oleva Monacon pikakisa vuoden 1991 F1 autoilla oli silti kanavan varsinainen käynnistäjä. Suosittelen katsomaan koko ruudun tilassa. (Valitettavasti video voi jäädä piiloon jos luet tätä mobiililaitteella.)
Automobilista 2 - F1 - Monaco 1991 (3 Laps)
Tiedostan, että tämä saattaa joidenkin mielestä näyttää oudolta harrastukselta. Miten aikamies alkaa ajamaan ajopelejä? Korostankin siis vielä, että kyseessä on realistisuuteen tähtäävät simulaatiopelit, joiden haastavuus on aivan eri luokkaa kuin ns. kolikko- tai arcadepeleissä, joissa lähes kuka vaan pysyy radalla/tiellä kunhan vain painaa laatan lattiaan ja kääntää rattia.
Harrastajista löytyy kaiken ikäisiä. Oli esimerkiksi hienoa seurata 2020 keväällä online kisoja joihin osallistui oikeita vanhemman polven F1-tähtiä ja maailmanmestareita kuten Nelson Piquet (67v) ja Mario Andretti (80v). Kuvioissa pyörii siis kuskeja laidasta laitaan. Itse pärjään kohtuullisesti tietokoneautoille tiedostaen, että kaikki eivät pysty siihenkään, mutta epäilen vahvasti kykyjäni pysyä sellaisten hard core harrastajien kyydissä, jotka harjoittelevat ja kilpailevat viikoittain ja päivittäin tunti tolkulla. Onneksi lajista riittää iloa kaikille, kaiken ikäisille ja tasoisille.
Tämänhetkinen kalusto
Lopuksi haluan vielä kiittää puolisoani siitä, että edes yrittää ymmärtää tätä hullutusta. Kyllä minä teen vielä sitä musiikkiakin, mikä ulkopuolisesta tuntuu ehkä arvostettavammalta ajankäytöltä.
Terveisin,
Timo
P.S. Koska sisimmiltäni olen musiikin tahtiin hengittävä säveltäjä, sanoittaja, soittaja, laulaja, miksaaja, yms. ja määrittelen identiteettini mieluiten sitä kautta, niin laitetaan tähän loppuun vielä kitaransoittoa
viimeisimmältä levyltäni. Myönnän, että tämä oli pitkä juttu tällä kertaa, mutta kuten alussa sanoin: "Jotain mikä tuulettaisi ajatuksia, olisi vain itselle ja muiden mielipiteistä viis." Ehkä siis kirjoitinkin tämän vain itselleni. 😉
Elämä jatkuu albumin päättävästä nimibiisistä tuli levyn intiimein ja omalla tavallaan paljastavin laulu. Sen piti saada tyylikäs sovitus, mutta lopulta kappale jäikin pelkistetyksi mies ja piano -versioksi.
Säkeistön melodia tuli päähän aluksi keskitempoisena kevyenä poppina. Muita sanoja ei ollut mielessä kuin "niin se menee" ja jotain merkityksetöntä sen perään. Muistaakseni kertosäe syntyi teksteineen erikseen. Jossain vaiheessa ajattelin, että nehän sopivat yhteen. Säkeistö täytyi vain muuttaa balladin muotoon. Tuossa vaiheessa kädessä oli vielä akustinen kitara, jolla keksin myös intron melodian.
Ajattelin, että onpa syntymässä hieno biisi. Mielessä oli, että sen pitäisi saada iso ja täyteläinen sovitus. Ensin piti vain saada sanoitus valmiiksi. Kertosäe taisi olla se mistä teksti lähti liikkeelle. Takana oli tuskallisesti päättynyt parisuhde, jossa sain vasta parin viikon päästä erosta jonkinlaisen selityksen päättymisen syyksi. Sekin tuntui hyvin epämääräiseltä ja puutteelliselta. Siitä ajatuksesta syntyi kertosäkeen teksti "en pimeässä mitään nää...". Tuo lause oli pitkään myös nimi laululle. Kertosäkeen loppuun halusin pilkahduksen valoa ja optimismia, koska
tiesin kokemuksesta, ettei ole terveellistä jäädä murehtimaan liian
pitkäksi aikaa, vaan on jaksettava kulkea eteenpäin. En silti tiennyt vieläkään mihin suuntaan tekstin kanssa pitäisi lähteä ja
saisinko kertosäkeen ympärille edes kokonaista sanoitusta.
Samoihin aikoihin menetin vielä isänikin. Aloin oikein miettiä mistä olen kirjoittamassa ja tuli tunne, että voisin kirjoittaa koko siitä elämänvaiheesta. Niistä raskaista asioista ja tunteista, joiden kanssa olin kipuillut. Isän kuolemaan viittaan kohdassa "ja niin se tulee, hetki jolloin joudut luopumaan, toisen matkallensa saattamaan". Päällimmäisenä siinä oli mielessä kuva hetkestä, jolloin kannoin isäni uurnaa talvisena helmikuun päivänä, vierelläni leskeksi jäänyt puoliso ja molemmat siskoni. Mietin silloin, että nyt on isäni vuoro olla minun sylissä.
Laulun sävellyksen ja sanoituksen valmistuessa aloin pohtimaan, että oikeastaan se kaipaisi vielä välikohdan. Ajattelin, että siinä voisi tuoda vielä enemmän esille positiivista ajattelua ja uskoa huomiseen. Enhän oikeastaan ole rypemisbiisien kovin suuri ystävä. Elämässä on muutenkin ihan tarpeeksi molleja, ettei niillä tarvitse kaikkia lauluja täyttää. Varsinkin kun hitaasti edenneen kirjoitusprosessin aikana löysin uuden kumppaninkin.
Päätin tehdä biisistä rungon pianolla ja demolaululla. Sen jälkeen se saisi jäädä hautumaan ja odottamaan sovituksen hahmottumista päässä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut pitkään aikaan. Jossain vaiheessa tuli tunne, että tämä on vaan tehtävä näin pelkistetysti ja siinä kaikki. Kuulijan on keskityttävä kuuntelemaan vain itse laulua, ilman mitään korvaherkkuja. Mietin kuitenkin vielä uudelleen laulamista, mutta sitten tuli tunne, että jos yritän laulaa paremmin, niin samalla siitä katoaa jotain. Niinpä lopulliseksi laulutulkinnaksi jäi se demoversio, jossa onnistuin ensimmäisen kerran laulamaan alusta loppuun ilman itkuun purskahtamista. Jotenkin se vaan kävi tunteisiin. Vieläkin laulun viimeinen sana meinasi murentua, mutta ajattelin, että se on elämää.
Elämä jatkuu on ainutlaatuinen kaikista tekemistäni biiseistä. Kaikissa muissa on enemmän soittimia kuin yksi. Tällaisena se sopi mielestäni hyvin päättämään koko levyn.
Timo
P.S. Tähän päättyy vuoden alussa julkaistunElämä jatkuu albumin lauluista kertova sarja.
Niin se menee,
itseänsä päätyy etsimään,
jos liian paljon joutuu kestämään.
Ja niin se tulee
päivä kun on valmis jatkamaan,
ja itsellensä lahjan antamaan.
Niin elämä jatkuu
kuten aina ennenkin.
Jäädä ei saa menneisiin.
En pimeässä mitään nää.
Tarviin äänen jota kohti suunnistaa.
Sanat jotka osaa selittää,
miten puolitotuudesta selvän saa.
En pimeässä mitään nää.
Eteenpäin aion silti taivaltaa.
Tyhjä kolo sydämeen jos jää,
on siinä paikka jonka voit valloittaa.
Niin se menee,
joka muistojansa piilottaa,
niistä itseään vain muistuttaa.
Ja niin se tulee,
hetki jolloin joudut luopumaan,
toisen matkallensa saattamaan.
Ja taas elämä jatkuu kuten aina ennenkin.
Jäädä ei saa menneisiin.
En pimeässä mitään nää...
Ei, ei ei! Mä en suostu uskomaan,
että värit jotka joskus haalistuu,
ei voisi enää koskaan kirkastuu.
Juureni ovat Helsingin Vanhassakaupungissa, jossa vietin elämäni parikymmentä ensimmäistä vuotta. Ensimmäiset seitsemän vuotta asuin vanhempieni ja kahden siskoni kanssa kerrostalon yksiössä, jonka jälkeen muutimme samassa rapussa sijainneeseen kolmioon. Muistan kun kävimme ensimmäisen kerran katsomassa myyntiin tullutta tyhjää asuntoa. Voi pojat, että oli tilaa!
Meidän talo kuvassa oikealla.
Laulun nimi Annala on hieman harhaan johtava. Jos ollaan aivan tarkkoja, niin varsinainen Annala sijoittuu sinkun kansikuvassa näkyvien kerrostalojen taakse, johon myös valkoinen Annalan kartano kuuluu. Monet käyttivät silti meidänkin pihapiiristä samaa nimeä, vaikka oikeampi ilmaisu olisi ollut Helsingin Vanhakaupunki. (Johon Annalakin toki kuuluu.)
Olen kirjoittanut biisin jo viime vuosituhannen puolella. Sitä on soitettu aikanaan parinkin bändin kanssa. En muista enää laulun syntyvaiheita. Sen kuitenkin muistan, että levy-yhtiössä sitä pidettiin vain asioiden luettelointina. Niinpä. Sellaiseksi se oli tavallaan tarkoitettukin. Lapsuuden ja nuoruuden muisteloksi. Minun vastineeni Hectorin Ake, Make, Pera ja mä biisille.
Toisin kuin sukulaiskappaleessa, kaikki tekstiin kirjoitettu pitää täysin paikkansa. Tai ei sittenkään ihan. Ensimmäinen pihan kaupasta ostettu röökiaski ei ollut North State vaan Boston. Jälkimmäinen ei olisi rimmannut yhtä hyvin karkin kanssa. Naisääni "Norttia!" kuuluu omalle rakkaalleni, jonka pyysin esittämään hämmästynyttä myyjätärtä. Se onkin muuten ainoa vierailu koko Elämä jatkuu albumilla.
Annala on melko suoraviivainen rock-biisi. Aika suoraviivaista oli myös sen tekeminen. Sovituksessa on pieni erikoisuus kohdassa "Muistan vielä...". En halunut siihen säestäviä sointuja. Niiden sijasta tein syntetisaattoreilla arpeggion ja sähkökitaroilla riffin, joiden yhteissoitosta syntyi säestävä sointupohja. Hassuhko lopputulos sattaa kuulostaa jonkinlaiselta rock-kitaran ja sirkusposetiivin kohtaamiselta.
Minulle Annala on rakas laulu, koska siinä on juuri niitä asioita, joita omasta lapsuudesta ja nuoruudesta mielellään muistelee. Toivottavasti joku muukin löytäisi siitä jotain tuttua.
Terveisin, Timo
P.S. Seuraavalla kerralla kerron miten Elämä jatkuu levyn päättävä nimikkolaulu on syntynyt.
Olen viime aikoina alkanut kokea vaatimuksesi kohtuuttomiksi. Sinä elät omassa norsunluutornissasi, jonne minun tavallisen ihmisen, joka elää ja hengittää musiikista ja sen tekemisestä, on mahdoton päästä kapuamaan. Sinä päätät mitä ihmisille tarjotaan kuunneltavaksi. Sinulla on valta muutaman suuren levy-yhtiön kautta nostaa haluamasi harvat artistit julkisuuteen ja jättää suurimman osan lahjakkaista taiteilijoista tornisi juurelle haaveilemaan menestyksestä.
Sinua ei nykyään kiinnosta millaisia persoonallisuuksia ja hienoja ihmisiä jätät valtakuntasi ulkopuolelle. Minä kuitenkin tiedän, että meissä on todella paljon mahtavia tyyppejä, jotka synnyttävät mahtavaa musiikkia. Se saattaa joidenkin kohdalla poiketa hieman siitä mitä Sinä pidät oikeanlaisena musiikkina, koska Sinua kiinnostaa vain raha ja sen perusteella laskelmoit millainen musiikki on juuri nyt sitä mikä myy. (Siitäkin huolimatta, että suuri osa ihmisistä on siihen täysin kyllästyneitä.) Sinä et enää usko siihen, että ihmiset haluaisivat itse löytää mielimusiikkinsa. Ajattelet mielummin, että Sinulla ei ole varaa kokeiluihin, koska on turvallisempaa vain päättää minkä markkinointiin laitat rahasi ja tuoda se kuulijoille sellaisella voimalla jossa vaihtoehtoja ei tunneta. Ennen sellaista kutsuttiin aivopesuksi.
Sinä muodostat kavereidesi kanssa piirin johon kuuluu kolme maailman suurinta levy-yhtiötä. Suomessa mukaan lasketaan myös neljäs levy-yhtiö, jonka takana on monia mediakanavia hallitseva suuri liiketoimintayksikkö. Näiden jättiläisten lisäksi mukana on myös muutama suuresta päätäntävallasta nauttiva henkilö, jotka seisovat monien radiokanavien soittolistojen ja internetin suoratoistopalveluiden musiikkivalintojen takana. (Tavallinen radionkuuntelija tuskin tietää, että yksi ja sama ihminen vastaa usean eri aseman soittolistasta.) Tämän musiikkimaailmaa hallitsevan keskittymän takia meidän tornisi juurella kärkkyvien on lähes mahdoton saada laulujamme ihmisten kuultavaksi. Jos emme ole saaneet levytys-/julkaisusopimusta Sinun levy-yhtiösi kanssa, emme myöskään tahdo saada musiikkiamme soimaan radioon, tai suoratoistopalvelujen virallisille soittolistoille. Sinä kavereinesi muodostatte symbioosin, jonka sisällä jokaisen toiminta tukee siihen kuuluvien omaa toimintaa. Siihen maailmaan ei harvojen valittujen ulkopuolelta ole asiaa.
Minä laulan, soitan, sävellän, sanoitan, sovitan, äänitän, miksaan, masteroin, tuotan ja teen vielä levynkannetkin. Olen opetellut tuon kaiken, koska minulla ei ole varaa kalliisiin studiotunteihin, eikä muiden ammattilaisten vaatimiin kuluihin. Olen myös tehnyt itseni markkinointia. Opiskellut sitä monista YouTuben aihetta käsittelevistä videoista, joiden ydinsanomana (lukuisten yksityiskohtaisten ohjeiden takana) on itsensä kiinnostavaksi tekeminen. Olen lähestynyt monet kerrat Sinun levy-yhtiöitäsi, lähes kaikkia radioasemia, sekä Spotifyn virallisista soittolistoista vastaavaa henkilöä. Opetellut nettisivujen tekemistä. Pyörittänyt artistisivua Facebookissa ja tuhlannut paljon rahaa siellä mainostamiseen. Olen yrittänyt tuoda itseäni esille niin monin tavoin, että aikamiestä alkaa jo hävettää.
Nyt se on kuitenkin loppu. Olen nimittäin totaalisen kyllästynyt kaikkeen promoamiseen. Siihen loputtomaan ja tuloksettomaan huomionhakuun, joka vie järjettömän suuren määrän aikaa ja energiaa. Sanomattakin on selvää, että se on pois siitä varsinaisesta asiasta, eli uuden musiikin luomisesta. Sanotaan, että kova työ tuo tuloksia. Taiteessani olen uskonut siihen aina ja pyrkinyt tinkimättömästi kehittymään ja antamaan kaikkeni. Sen sijaan itsensä tyrkyttämisessä, jota joskus kutsuttiin myös huoraamiseksi, en ole uskonut kovaan työhön enää pitkiin aikoihin. En jaksa enää yrittää olla kiinnostava. Tästä lähtien julkaisen musiikkiani vain matalalla profiililla, koska olen huomannut, että loppujen lopuksi se ei kuitenkaan kiinnosta juuri ketään. Ihmiset kun ovat tottuneet siihen, että uusi musiikki tarjoillaan heille ns. ylemmältä taholta. Muu ei ole yhtä uskottavaa.
Kyse ei suinkaan ole siitä, ettenkö uskoisi itseeni ja musiikkiini. Päinvastoin. Tunnen, että se on niitä harvoja asioita, joissa koen oikeasti osaavani jotain. Tunnen myös tervettä ylpeyttä siitä mitä olen monien vuosien aikana oppinut ja saanut aikaiseksi. Se ei kuitenkaan ole mikään itseisarvo. Pääasia on tietenkin se musiikki, jonka jokainen kokee omalla tavallaan. Jos siitä ei pidetä, on se asia joka on helppo hyväksyä ja syitä voi lähteä hakemaan itsestä. Suurin ongelma on kuitenkin siinä, ettei ihmisillä ole kunnon mahdollisuutta päästä edes tutustumaan musiikkiini. Sama ongelma on lähes kaikilla independent artisteilla. Sinä Musiikkiteollisuus olet kaapannut kaikki langat omiin käsiisi. Sinä päätät mitä ihmisille tarjotaan kuunneltavaksi. Kaikki muu tuppaa jäädä sen alle piiloon.
Muistan vielä ajan, jolloin levy-yhtiöitä oli useita ja levytyssopimuksen saaminen paljon helpompaa. Internettiä ei vielä ollut, eikä radioiden soittolistoja. Radiokanavien toimittajilla oli mahdollisuus valita itse mieleistään musiikkia omiin ohjelmiinsa. Toimittajien makuja oli monenlaisia ja ihmiset saivat kuulla musiikkia laidasta laitaan. Monissa levy-yhtiöissäkin saatettiin tehdä sopimuksia sydäntä kuunnellen, koska musiikin ääni oli tärkeämpää kuin kassakoneen.
Ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja sen mukana myös musiikki. Jälkimmäinen ei ole ollut välttämättä edistystä, koska mitä yksinkertaisempaa musiikki on, sitä helpommin se jää pakkosyötössä soimaan päähän. En haluaisi kuulua nuoremman polven artisteihin, joiden yksi tärkeimpiä ominaisuuksia on kyetä tähtäämään juuri siihen samaan muottiin josta Sinun rahavirta nykyään syntyy. Hyvästi kauniit polveilevat melodiat, mielikuvitukselliset sointu- ja sovitusratkaisut, sekä lyyriset sanoitukset, joiden avautuminen vaatii kuuntelukertoja. Tervetuloa kolmen sävelen hokemat ja kuoliaaksi prosessoitu tuotanto absoluuttisine konebiitteineen ja tunetettuine lauluineen. Hyvästi taiteilijoiden sieluista syntynyt musiikki, jonka Sinä Musiikkiteollisuus olet saanut tukahdutettua henkihieveriin.
Ymmärrän, ettei Sinua juurikaan hetkauta minun kirjoitukseni. Olenhan jo ikänikin puolesta liian vanha kuuluessani samaan sukupolveen, kuin aikalaistemme sankarit bändeistä Hassisen Kone, Dingo, Kolmas Nainen, Yö, Hanoi Rocks, jne. Maailma on nuorten. Siksi onkin sopivaa päättää tämä kirjeeni Sinulle rakas Musiikkiteollisuus aasinsiltamaisesti omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni palaavalla biisilläni Annala. Eihän kukaan edes rockaa enää kuten meidän nuoruudessa. 😉
Ystävällisin terveisin ja kertakäyttöartistien tuomia vuolaita rahavirtoja toivottaen,
Timo Mäntynen "Tuntematon artisti"
P.S. Tunnen myös sympatiaa monia hylkäämiäsi vanhemman polven tähtiä kohtaan, koska heilläkin voisi olla vielä paljon annettavaa.
Lähettäessäni tämän biisin Spotifyn virallisista suomalaisista listoista vastaavalle editorille kirjoitin saatteeksi seuraavan viestin: "Kaksi sydäntä kertoo hieman kasarimaisin sävyin siitä kuinka rakastavaiset nukkuvat ilkosillaan peiton alla lusikassa ja kuinka toista alkaa panettaa, mutta toinen vain nukkuu tyytyväisenä. Toki hieman romanttisemmin esille tuotuna. 😉"
Viestistä huokuu turhautuminen siihen kuinka mahdotonta noille listoille pääsy on. Yksi ihminen päättää siitä mitä Spotify tarjoaa kansalle kuunneltavaksi. Aivan kuten monien radiokanavien soittolistojenkin takaa löytyy vain yksi ihminen, joka vastaa siitä mitkä musatrendien edustajat kulloinkin laitetaan radiorotaatioon. No se on oma juttunsa. Takaisin tähän kappaleeseen.
Laulu on alunperin Rudi Heinosen käsialaa. Alkuperäinen sanoitus Vuodet vierivät ei kuitenkaan tuntunut omalta. Niinpä päädyin kirjoittamaan tekstin kokonaan uudestaan. Sovitukseen hain tarkoituksella 80-luvun vaikutteita. Biisin pääasiallisesta soundimaailmasta vastaavat tuon aikakauden kaksi tunnetuinta syntetisaattoria Yamaha DX7 ja Korg M1. Kertosäkeisiin johdattavien jyhkeiden rumpufillien soundit ovat myös tuttuja tuolta ajalta. Oikeaan laitaan soitin kitaralla yksinkertaisen rytmin, johon lisäsin keinahtelevan delay-efektin. Vasempaan laitaan hain syntetisaattorista rytmillisesti pulppuilevan soundin.
Yamaha DX7 ja Korg M1
Kertosäkeiden taustalla soiviin pitkiin synasointuihin rakensin eräänlaisen "volumesweepin", jossa jokainen sointu nousee vaimeasta kovemmalle ja saa aikaan mielenkiintoisen jännitteen. Niin ikään kertseihin ujutin laulun taustalle robottimaiselta kuorolta kuulostavaa vocoderia. (Samaa efektiä käytin myös kappaleessa Aurinkotuuli.)
Kaksi sydäntä on mukavan utuisesti sykkivä kasaritribuutti jossa ajattelin, että yksinkertaisuus on kaunista. Sen tekeminen oli mielenkiintoista ja monella tavalla jopa helppoa. Uinuvan yön rakkauslaulu rakentui pala palalta kuin itsestään ja olen siihen erittäin tyytyväinen.
Terveisin, Timo
P.S. Ensi kuussa kerron miten Elämä jatkuu levyn seuraava laulu Annala on syntynyt.
Somesinkku käsittelee
ristiriitaa jossa kipeästi haluaisi löytää sen oikean vierelleen, mutta
omat odotukset kumppania kohtaan pitävät riman epärealistisen
korkealla. Ainoa näkyvä muutos vuosien pattilanteessa on deittisivujen profiilikuvissa ikääntyvät kasvot.
Kyseessä on kaksijakoinen ralli. Säkeistöissä paahdetaan rokkia suoraviivaisesti, mutta kertosäkeissä sujahdetaan häpeilemättömästi popin ja iskelmän välimaastoon. Alunperin eron ei pitänyt kasvaa niin suureksi. Nimittäin sovitusta viilatessani päädyin soinnuttamaan kertsit uudestaan, jonka seurauksena melodia laski alemmaksi. Muutoksella pyrin välttämään laulun kulkemisen samassa rekisterissä läpi koko biisin.
Siinä vaiheessa kun mikrofonin eteen asettuminen alkoi lähestyä huomasin, että kertosäkeiden melodia meneekin muutosten jälkeen jopa liian alhaalta. Mietin pitkään pyydänkö jonkun vierailijan laulamaan kertsit oktaavia korkeammalta, vai yrittäisinkö peräti itse kiekua ne. Lopulta päädyin laulamaan osuudet lopulliselta korkeudelta ja muuttamaan sovitusta niiltä osin kevyemmäksi. Kaksijakoisuuden onnistumisen jätin muiden arvioitavaksi.
Kappaleen alkuperäinen sanoitus käsitteli nuoren miehen epävarmuutta vastakkaisen sukupuolen kanssa, viikonloppujuhlimista ja alkoholin rohkaisevaa vaikutusta. Se ei kuitenkaan tuntunut kovin omakohtaiselta, varsinkaan tässä iässä. Pidin silti biisistä muuten, joten päätin kirjoittaa siihen uuden tekstin tutusta aiheesta, mutta hieman eri näkökulmasta. Eli Somesinkku on levyn toinen biisi jossa pohdin pitkään sinkkuna olleiden kumppanin hakua. Samaa aihetta käsittelin myös laulussa Rakkauden belsebuubi.
Terveisin, Timo
P.S. Ensi kuussa kerron miten Elämä jatkuu levyn seuraava laulu Kaksi sydäntä on syntynyt.
Somesinkku on netissä.
Sen harvoin tapaa livessä.
Deittisivuja läppäriltä selailee.
Somesinkku on äänessä
facen sinkkuryhmissä.
Elämäänsä muiden kanssa kelailee
yhä uudestaan.
Joutuen taas toteamaan.
Kuitenkaan en sua saa
kanssain kesäyön kuutamoa rannalle katselemaan.
Tietenkään en sua nää
silloin vierelläin aamulla kun yksin itkemään jään.
Mut' vielä jossain sen oikean mä nään.
Somesinkku on Tinderissä,
Suomi kaksineljässä.
Proffakuvissaan vääjäämättä vanhenee.
Kipinöitä ja kemiaa.
Joko kolahtaa?
Ehkä huomenna törmäät siihen täydelliseen.
Sitä odotetaan.
Mut' joudutkin taas toteamaan.
Teini-iässä tein englanninkielisen biisin, johon joidenkin vuosien kuluttua bändikaveri kirjoitti suomenkieliset sanat. Jossain vaiheessa bändi hajosi, mutta melodia jäi pyörimään mieleen. Halusin tehdä siihen itseni näköisen tekstin. Vuodet vierivät ja bändit vaihtuivat, mutta uusi sanoitus antoi vain odottaa. Kului peräti nelisenkymmentä vuotta laulun säveltämisestä, ennen kuin se heräsi jälleen henkiin!
Parisuhteeni oli saavuttamassa ensimmäisen vuoden rajapyykin. Mietin, että sen kunniaksi voisi tehdä vaikka laulun. Mieleen tuli nuorena miehenalkuna säveltämäni kappale. Siinäpä olisikin juuri aiheeseen sopiva raikas ja hyväntuulinen melodia. Kuinka olinkaan osannut säveltää jotain sellaista niin nuorena. Soinnutuskin oli tavallista hienostuneempi. Saisinko viimeinkin tehtyä siihen ansaitsemansa sanoituksen? Ajattelin, että olisipa kiva, jos meillä kumppanin kanssa olisi oma syntymäpäivälaulu muistuttamassa päivästä jolloin kohtasimme ensimmäisen kerran. Laulu, jolla voisi olla oma paikkansa vielä tulevinakin vuosina. Yllättäin aiheeseen sopiva teksti syntyikin melko vaivattomasti. Vuosikymmenten odotus palkittiin. Olin iloinen. Se oli viimeinkin valmis!
Tavoitteena oli tehdä yksinkertainen, mutta mukaansa tempaava sovitus. Ensimmäisessä teininä tehdyssä demossa oli halpa rytmikone hoitamassa rumpujen virkaa. Halusin säilyttää jotain siitä vähän hassun kököstä tunnelmasta. Niinpä rakensin rumpuraidan, joka oli simppeli, hieman kotikutoisen kuuloinen ja toi ajoittain mieleen vaatimattoman rytmikoneen, kuulostaen silti myös tavalliselta rumpusetiltä. Säestäviksi soittimiksi tuli rumpujen ja basson lisäksi vain yksi
sähkökitara ja sähköpiano. Kitaran ajoin kertosäkeissä efektin läpi, joka muutti soittimen liki tunnistamattomaksi. Syntetisaattoreita lisäilin hillitysti sinne tänne elävöittämään sovitusta. Kitarasooloksi päätyi lopulta yksinkertainen puhtaalla soundilla
soitettu melodia, jonka soitin alunperin vain auttamaan biisin
rakentamista.
Yleensä lauluosuuksien tekeminen aiheuttaa minulle harmaita hiuksia (johtuvat siis siitä),
mutta tällä kertaa laulaminen oli jopa helppoa. Melodia sopii äänihuulilleni täydellisesti. Sävellajia jouduin silti pudottamaan kaksi sävelaskelta
nuoruusvuosista. Päälaulun lisäksi lauloin vielä normaaliin tapaan joitakin tuplauksia, stemmoja ja köörejä.
Tämän kappaleen yksi erikoisuus on intron ja välikohdan 7/4 tahdissa kulkeva lyhyt instrumentaaliosuus. Aikanaan se tuotti hieman päänvaivaa bändin rumpalille. Tarkoitus oli sovittaa nuo kohdat tahtilajin mukaisesti, mutta sitten keksin, että mitä jos rummut soittaisivatkin 4/4 ja muu soitinnus menisi 7/4. Siitä syntyi jotenkin hauskasti vinksahtanut fiilis. Välikohtaan soitin vielä introsta poikkeavan bassokuvion.
Biisejä työstäessä tulee paljon hetkiä, jolloin tuntee tarpovansa
suossa, eteneminen on raskasta, eikä itsensä motivoiminen ole
helppoa. Vaan joskus käy niinkin, että työn alla oleva kappale synnyttää
melkein itse itsensä. Syyskuun 21. on laulu jonka jokainen tekovaihe tuntui innostavalta ja vaivattomalta. Kuuluisikohan se peräti
lopputuloksestakin? Oli miten oli, niin tätä biisiä tehdessä nautin
jokaisesta hetkestä.
Terveisin,
Timo
P.S. Ensi kuussa kerron miten Elämä jatkuu levyn seuraava laulu Somesinkku on syntynyt.
On syksy taas, kun vuosi mennyt on.
Nyt vuoden muistot mä laitan kansioon.
Sen suljen viimein ja uuden aukaisen
ja jatkan kanssasi muistoja poimien.
Tää on syntymäpäivä yhteinen.
Nyt on syyskuun kahdeskymmenesensimmäinen.
On vuosi mennyt päivä kerrallaan.
Kuinka kanssas on niin helppoo ollutkaan?
Ne päivät alkaisin aina uudelleen.
(Sen tiedän tarkalleen.)
Siksi meille syntymäpäivälaulun teen.
Tää on syntymäpäivä yhteinen.
Nyt on syyskuun kahdeskymmenesensimmäinen.
(Hyvää syntymäpäivää.)
Tää on syntymäpäivä yhteinen.
Nyt on syyskuun kahdeskymmenesensimmäinen.
.jpg)
